Sain äsken sairaanhoitajaksi opiskelevalta ystävältäni pyynnön. ”Kertoisitko sun mielipiteesi liikunnan ja mielenterveys välisestä yhteydestä?” Ehdotus tuntui kummalta, enhän ole itse opiskellut terveysalaa tai ole tutkinut asiaa. Ystävältä tuli vastaus tähänkin: ”Sulla on siitä ainakin runsaasti kokemusta, eikö?” No, kyllähän mulla oikeasti onkin.. 

Saatan toistaa hieman itseäni aikaisemmasta kirjoituksestani, omasta muutoksestani. Löydät sen kokonaan täältä. Tässä kuitenkin mitä ystäväni sai vastaukseksi.

”Nosiis aloitetaan vaikka ihan sieltä alkuajoilta. Abi-vuosi ja hurja stressi alkoivat elokuussa 2009. Lisää stressiä ja vastuuta niskaan toi syyskuussa aloitettu uusi työ.
YO-kirjoituksiin tsemppaus, viimeisten lukiokurssien suoritus, kaikki illat ja viikonloput töissä ja töistä suoraan tietysti muutamalle ”rentouttavalle” kantabaariin. Kuulostivat ja tuntuivat hyviltä ratkaisuilta sillä hetkellä. Tiesinhän, että kotona odottaisi vain lisäongelmat, sillä vanhemmatkin olivat alkaneet riitelemään – useammin ja vihaisemmin. Heidänkin stressinsietokyvyt olivat koetuksella, valmiina laittamaan pelin poikki. Pakopaikkani löytyi ihanien työkavereiden ja alkoholin välistä.
Jotta elämä ei näiden stressaavien asioiden kanssa tuntuisi liian helpolta, soppaan lisättiin ihmissuhdeongelmat. Menetin molemmat silloiset parhaimmat ystäväni, heidän säätäessä miehen kanssa jota tapailin. Menetin myös sen pienimmänkin ruokahalun. Skippasin 3-4 viikkoa koulusta miten halusin. Töihin sain sentään itseni raahattua. Muutenkin abi-vuoden alusta lähtien olin syönyt miten sattui, milloin sattui. Oli päiviä jolloin aamupala ei tullut kysymykseenkään. Saatoin näykkiä koulun lounaalla muutaman kurkun ja leivän. Töissä söin harvoin mitään. Normaalia oli 9 tunnin työpäivät syömättä. Oli heikko olo, päätä särki, pyörrytti..
Tämä kaikki jatkui toukokuuhun 2010, kunnes kaikki stressin aiheuttajat loppuivat. YO-kirjoitukset olivat ohi, olin varmistanut valmistumiseni panostamalla viimeisiin kursseihin. Olin päässyt ystävien ja työkavereiden avulla yli selkäänpuukotuksista ja muustakin. Stressi katosi, apina niskasta poistui. Tyhjyys jäi.
Kroppa alkoi heti kertomaan huonosta olostaan. Melkein 10 kuukauden stressaamisen aikana kroppani oli taistellut vastaan ja hyvin taistelikin! Mutta kun sille tuli aika levätä, päätti se lepuuttaa kunnolla. Alkoivat hengenahdistukset. Tuntui kuin joku puristaisi vatsasta ja kurkusta samaanaikaan seinää vasten. 1,5 kuukautta sairaslomalla. Jossain välissä poikaystäväni tajusi, että mimmi pitää saada liikkumaan! Kroppa alkoi parantumaan ja toimimaan. Ahdistukset loppuivat ja aloin saamaan entistä energistä itseäni esiin. 
Kantapään kautta on siis pitänyt oppia, että vaikka sillä hetkellä kaikki stressi ja liika tekeminen eivät tuntuisi pahalta. Se purkautuu, se kostautuu. Kroppa ja mieli palavat loppuun. Mutta liikunnasta löytyy apu. Selvä apu.”

”Huomaan, että jaksan paljon paremmin jos pääsen aamusta lenkille tai tekemään hikitreenin salille. Kroppa herää, veri kiertää. Mieli on skarppina. Energiaa riittää koko päiväksi ja on kivaa. Musta on tullut aikamoinen endorfiini-addikti, mutta sehän sen hyvänmielen tuo. 
Liikunnassa on myös se, että tuntuu kuin pää tyhjenisi kun saa treenikamat päälle ja alottaa treenin. On ainoastaan se hetki ja unohtaa kaiken stressaamisen. Kuntosalista on tullut mulle toinen koti. Painot on ystäviä, ilmasia terapeutteja. Ne vapauttaa muusta elämästä. Aivot toimii paremmin ja moni asia tuntuu paljon järkevämmältä sen jälkeen.”

YO juhlat 6/2010. Olin juuri alkanut liikkumaan, mutta en syömään. En koskaan ole ollut näin pienenä!

On pelottavaa tajuta jälkeenpäin kuinka hukassa olinkaan. Tyhmähän se on, joka ei oman äitinsä pyyntöjä kotiin tulosta kuuntele. Kuinka kamalan huolissaan onkaan niin moni ollut mun puolesta tuona aikana? Liian moni. Kenenkään ei tarvitsi käydä käymääni helvettiä läpi, saati katsoa vierestä kun toinen tuskailee mutta ei kuuntele. Toisaalta, olen käynyt sen nyt läpi. Olen oppinut. Ehkä tarvitsin sitä herätystä. Olen erittäin kiitollinen koko loppu elämäni niille, jotka jaksoivat kuunnella ja seistä vierellä. 

Nykyaikana burnout tulee liiankin helposti. Työpaikoilla odotetaan työajoista joustamista, jaksamista, sairaslomien vähenemistä.. Mitä työpaikat antavat takaisin? Pyörittävät vaan omaa noidankehäänsä. Ei ihmistä ole tehty toimimaan 30 tuntia vuorokaudessa. Herätelkää työkavereitanne, perhettä, ystäviä… rentoutumaan. Ottamaan aikaa itselleen. Jokainen on sen ansainnut. 

Nyt otan vähän selvää, minkälaisia tutkimuksia liikunnan ja mielenterveyden merkityksestä toisiinsa on tehty. Palaan tulosten kanssa. :)


xxo,
J