Kiitos kaikille ihanista kommenteista aikaisempaan postaukseeni, 2 vuoden kehityskuvasta. Motivoivat jatkamaan ja tiedän kulkevani oikealla polulla. :)

Anonyymi-lukijani kommentoi näin: ”Tämä voisi olla jonkun toisen puolen vuoden muutos, ihmettelen kyllä kuinka pieni muutos. Oletko kokoajan treenannut ihan maksimipainoilla? Ja aktiivisesti kokoajan? Omaan silmään näyttäisi lähinnä siltä, että olet kaksi vuotta sitten ottanut itsestäsi kuvan, mutta vasta puoli vuotta treenannut”

Aloin miettimään matkaani tarkemmin ja tajusin itsekin, etten oikeasti ole aktiivisesti treenannut koko aikaa. Mutkia on ollut matkassa enemmän kuin Lombardin kadulla San Fransiscossa. Tämä ei ole tekosyiden listausta, miksi en ole enemmän muuttunut vaan pieni briiffi, sekä hänelle että teille muille.

Kesäkuussa 2010 astuin kuntosalille sisään toista kertaa elämässäni. Kihlattu jaksoi puskea persuksista jokainen viikko kun mua ei vaan huvittanut. Treeni alkoi päivä päivältä maittaa enemmän ja tuntui että olin löytänyt jotain mistä oikeasti nautin. Ruokavalio oli vielä tässä vaiheessa aivan päin seiniä. Olenhan teillekkin kertonut omasta palkinta-ajattelutavastani. ”Treenasit tänään, nyt voit nauttia vähän sitä ja tätä, tota ja vähän vielä tätä.” Ei kauaakaan kun aloin keräämään painoa ja rasvaa entistä enemmän.

Aloitin itseni mielestä kunnon treenaamisen vasta noin vuosi sitten. Olimme juuri tulleet hieman yli 3 kuukauden matkalta Australiaan ja Yhdysvaltoihin. Matkalla en juurikaan välittänyt mitä suuhuni laitoin enkä treenannutkaan kuin yhden käden sormien verran. En pitänyt vartalostani tuolloin, olin kuin kävelevä pullamössökasa. Kuinka sellaisesta olisin voinut tykätä?

Australiasta. Reissua oli vielä jäljellä, ja niin kilot kasaantuivat.

Tulimme matkalta toukokuussa 2011. Saman vuoden marraskuussa kärsin ylikunnosta. Se vei itseltäni vähäisetkin treenimotivaatiot ja terveellinen ruokavalio sai jäädä myös.
Vasta helmikuussa 2012 aloin kunnolla päästä treeniin kiinni. Ruokavalio oli kerrankin tasapainossa ja matka kohti parempaa huomista alkoi.

Olen nauttinut elämästäni samalla. Vasta nyt alkuvuodesta aloin ottamaan treenaamisen vakavasti. Olen mokannut matkalla todella monta kertaa, oppinut kuinka oma kroppa ottaa vastaan mitäkin ja mikä sille toimii. Ammattilaisia ei ole Fitfarmin Superdieettiä lukuunottamatta käytetty. Kihlattuni on kyllä käynyt muutamilla kursseilla ja itse treenannut kauemmin. Muuten kaikki tieto on omaa etsimää ja tutkittua.

Kaikista suurin muutos on kuitenkin pään sisällä. Siitä en pysty teille ottamaan kuvaa ja vertaamaan, mutta voin sanoa etten ole koskaan ollut onnellisempi. En edes sen sipsipussin ja suklaalevyn välissä.
Kaikkien tie on erilainen.
Oma vertailukuvani oli näyttämään elämäntapamuutokseni ensi askeleista tähän hetkeen. Välissä ei ole ollut kokoaikaa onnistumisia. Olen romahtaen tullut alas ja joutunut aloittamaan alusta. Tärkeimpänä tietysti se, että olen sen tehnyt. ”Fall down seven times, get up eight.” Eipä voisi paremmin sitä pistää. Monesti olin saanut tarpeekseni, monesti kirosin kuntosalit alimpaan helvettiin ja vajosin sohvalle. Jokaikinen kerta pääkopan pieni, rohkea ääni hoki perseen nostosta ja urheilusta.

Jotta pääsette vielä vertailun makuun, tässä kuva matkan jälkeen. Joten vaikka treenasin ennen sitä noin vuoden, tulosta ei juuri ollut tullut muutakuin plussan puolelle.
Suurin muutos on siis tapahtunut helmikuu 2012 – lokakuu 2012. Puoli vuotta.

5. syyskuuta 2011. Olin tiputtanut matkan jälkeen varmaan 5 kiloa tähän hetkeen.

Kiitos vielä kyseisen kommenttin jättäjälle. Näitä on hyvä pohtia ja jakaa, sillä kuvat eivät kerro muutoksen kaikkea.

TÄÄLTÄ pääsette lukemaan pitemmässä muodossa elämäntapamuutokseni alusta ja kuinka se on jatkunut.

xxo,
Janina