Hyppäsin pois junasta ja lähdin kävelemään kohti kotia. Päivittäin kulkemani reitti, luultavasti osaisin kulkea sen silmät kiinni törmäämättä mihinkään. Luultavasti, siltä se ainakin teoriassa tuntuu. Iso mutta painaa tuota käytännössä, sillä valehtelematta 90 % kävelykerroista katson alaspäin, en maahan – vaan saatattekin jo arvata – iphoneen. Siihen korvaamattomaan pirulaiseen.

Tänään tein päätöksen parempaa kohti, tiputin puhelimen laukkuni pohjalle ja nostin katseeni ylös. Vielä vähän aikaa sitten niin vehreät puut ovat alkaneet loistamaan rakastamistani väreistä. Oranssin-punaisen-keltaisen, välillä jopa lilan, eri sävyjä. Rakastan syksyä. Ilma on raikas ja päässä kieppuu monen monta ideaa, kuin uusi alku. Aika uuden opettelulle ja elämän suunnan tarkastelulle.

Oma viikkoni on ollut melkoinen, maanantaista torstaihin lähdin aamu-seitsemältä ja palasin kotiin ilta-kymmenen maissa. Tällä hetkellä koneen ääressä istuu jokseenkin väsynyt neito. Koulusta treeneihin ja töihin, jos näiden välissä on ollut ”vapaa-aikaa” on se istuttu kouluryhmien kanssa tietokoneella. Kävellessäni treeneistä töihin, sormeni näpyttelevät puhelimen näyttöä sadankilometrin tuntivauhtia. Tuo pieni laite on itselleni korvaamaton. Koulutyöt, työvuorot, extra-menot, ryhmätyöt, laskujen maksu – olen liimautunut siihen kiinni jokaisena vapaana hetkenä.

Maanantai boostasi kiireisen viikkoni käyntiin Ainon, Marissan ja Marikan kanssa vierailulla Akvamariinin Showroomiin. Olisin voinut viettää siellä koko päivän nauraen. Hiplailimme ihania talven uutuuksia niin Haglöfsiltä, Helly Hansenilta, Merreliltä kuin Haltiltakin. Kirkkaita värejä, jotka tulevat loistamaan lumen (jos sitä saadaan) keskeltä riemuisasti! Tuon tyttö-trion kanssa on rentouttavaa olla, unohdin hetkeksi huoleni ekonomian raporteista ja logistiikan esitelmistä. Lähtiessämme showroomilta kädessäni oli puhelin. Se oli siinä koko matkan ajan koululle, jossa istahdin koneelle. Jonka sulkiessa otin puhelimen käteeni.

Noidanpyörä joka ei lopu. Haluan sinne älyttömiä aukkoja. Sellaisia, jolloin pystyn keskittymään olennaiseen. Vaikka juuri niihin syksyn väreihin. Tai siihen, että koko kotimatkan ajan olin yksin, hengitin raitista ilmaa ja olin hiljaa – enkä kuullutkaan mitään. Pienen hetken jälkeen alkoi jo helpottamaan. Olo tuntuu huojentuneelta.

Oletteko te riippuvaisia älylaitteista? Miten te rentoudutte ja otatte aikaa irti niistä? Vai pääseekö niistä koskaan oikeasti irti – edes hetkeksi? 

Rentouttavaa viikonloppua!

xxo,
Janina