Mitä vastaisit, jos sinulta kysyttäisiin mikä elämässä on tärkeintä? 

Monelle meistä ensimmäinen ajatus on rakkaus. Rakkaus. Millään maallisella asialla ei ole niin suurta merkitystä, niin suurta voimaa. Voimaa rikkoa ja korjata, satuttaa ja parantaa.

Olen viimeisten kuukausien aikana kuunnellut monia minulle tärkeitä ihmisiä. Etsimässä itselleen kumppania. Miettien mikä minussa on vikana? Miksi en kelpaa kellekkään? Moni on sanonut, että suhteessa olevilla on paljon helpompaa. Totuus on kuitenkin toinen. Samalla kun sinkku miettii (olemattomia) vikojaan, varattu miettii kelpaako vielä kymmenen vuoden päästä?

Mikään suhde ei ole itsestäänselvyys, sen olen oppinut. Melkein sen pahimman kautta. Harvalle sitä kerroin kun kesäkuussa muutin mieheni luota, yhteisestä kodistamme, vanhempieni luokse. Olin hyvin sekaisin ajatusteni sekä tunteideni kanssa. Silmieni hajataitto heijastui koko elämääni. En nähnyt enkä ajatellut suoraan. Pääni täyttyi kysymyksistä, joihin en löytänyt vastausta.

Puhuimme mieheni kanssa paljon. Itkimme enemmän. Aikamoiseen kuoppaan olimme tippuneet. Eikä se ollut yksinään kummankaan syytä. Useampiin keskusteluihin sisältyi pohdintaa onko meillä yhteistä tulevaisuutta? Vai olemmeko vain tottuneet toisen läsnäoloon. Onhan se niin helppoa ja mukavaa jakaa asuntolaina sekä laskut. Ilot sekä surut.

Jos toista rakastaa, päästää hänet vapaaksi. Näin olen kuullut. Pitäisikö minun nyt toimia samoin? Rakastan koko kehollani, sydämmelläni. Mutta olenko enää rakastunut? Tuhlaanko toisen elämää olemalla näin hankala, kyseenalaistamalla suhdettamme ja tulevaisuuttamme? Kuinka paljon toista loukkaan, kun totean että saatamme olla liian erilaisia. Liian erilaisia täydentääksemme toisiamme.

Tulevaisuudessa ei näkynyt valoa. En osannut kuvitella sitä. Mitä tekisimme asunnolle? Miten hoitaisimme lainat? Miten pärjäisin yksin? Tarvitsin omaa aikaa. Todellisesti. Totesin miehelleni, että kun lähden niin älä kysele perään. Älä viestitä, älä soita – ellei ole hätä. Halusin olla itsekseni, käydä ajatuksiani läpi. Viime postauksessa kirjotin, että olisin halunnut ostaa lentolipun ja lähteä yksin. Muutto vanhempieni luokse oli se pakomatka. Matka etsimään itseäni.

Minun täytyi mennä kauas, nähdäkseni lähelle. Ymmärtääkseni, että parempaa miestä en rinnalleni tule koskaan löytämään. Miestä, joka nousee aamuyöstä valittamatta auttamaan minua toteuttamaan unelmiani, joka ei ikinä satuttaisi minua, joka asettaa minun onnellisuuteni omansa edelle. Miestä, jota minun täytyy arvostaa enemmän, jota minun täytyy tukea paremmin.

Erillään asumisen aikana kävimme treffeillä, palasimme alkuun. Tunteet olivat voimakkaampia ja keskustelut tiiviimpiä. Toisen näkeminen kutkutti vatsanpohjassa. Kokeilimme uusia lajeja, teimme uusia asioita. Mieheni yllätti minut viemällä minut toteuttamaan yhden hulluimmista unelmistani, benji-hypyn. Nauroimme ja itkimme. Tuijotimme toisiamme silmiin ja hymyilimme.

Yhdessä sytyimme taas elämään.

xxo,
Janina