”Quit hiding your magic – the world is ready for you!”
Uusi vuosi, jengillä kasa uuden vuoden lupauksia ja välillä pakollisilta tuntuvia tavoitteita. Mitä sinä lupasit? Vai lupasitko? Mä en. Kutsuisin sitä sopimukseksi kuin pinky promise itseni kanssa.
Haluan jatkaa hyvän elämän elämistä. Kuulostaako oudolta? Ehkä hieman, mutta loppuvuosi osoitti mulle kuinka oikealla tiellä olen. Se osoitti kuinka vaikeudet, jotka tuntuvat hukuttavan pinnan alle, ohjaavat meidät katsomaan elämäämme kokonaisuutena. Moni meistä on varmasti nähnyt inspiraatiokuvan, jossa meren pinnan päällä on näkyvissä vain jäävuoren huippu ja vasta syvemmälle katsoessa paljastuu koko totuus.
Saatamme helposti jäädä kiinni pinnan päällä näkyvään kuvaan. Miltä kuulostan? Minkä ensivaikutelman annan? Mitä musta ajatellaan? Voinko näyttää tältä? Erotunko joukosta, hyvällä vai huonolla tavalla? On siis ainoastaan tarpeellista, että tietyin aikavälein vaikeudet vetävät meidät syvälle. Olen itsekin lukuisia kertoja yrittänyt turhaan pyristellä vastaan, pysyä pinnalla ja olla kohtaamatta totuutta.
Totuus ei aina ole mukava. Sen kohtaaminen pelottaa. Se vaatisi tunteiden myöntämistä, niiden käsittelystä seuraavan pieksennän vastaanottamista. Tunteet osaavat olla ilkeitä, kuin vihollisia, joita huomiotta jättäminen vain tehostaa. Mullakin on tunteita, jotka näyttävät päätään tietyissä tilanteissa. Tunteita, joista mun pitäisi ottaa kiinni ja kysyä, mitä vittua meinaat? En nimittäin aina ymmärrä mistä ne johtuvat.
Positiivisten tunteiden alkulähteille pääsee vaivatta. Onnellisuus, kiitollisuus, huolettomuus, rakkaus – jos joku kysyisi mistä tämä kiitollisuutesi kumpuaa osaisit varmasti kertoa. Negatiiviset tunteet ovat kuin Escape Roomit; päästäksemme käsiksi tunteeseen meidän tulee päätellä, ratkaista koodi, löytää avain ja avata lukko. Ahdistus, stressaus, aliarvostus, ärsytys, kiukku – jokaisen elämässä vaikuttavia asioita, jotka saattavat iskeä kesken onnellisenkin hetken.
Minulle hyvä elämä tarkoittaa rehellisyyttä itseään ja muita kohtaan. Olen saavuttanut balanssia elämääni kohtaamalla ja näyttämällä myös negatiiviset tunteeni. Olen itkenyt kun on itkettänyt; junassa autokolarin jälkeisen shokin laantuessa, töissä mummia ajatellessa. Olen puhunut avoimesti fiiliksistäni, sanonut ääneen kun olen tuntenut järkyttävää aliarvostusta, epäreiluutta ja muita mielen matalaksi vetäviä tunteita.
Ei ole häpeällistä tuntea. Sen ymmärtäminen on auttanut löytämään rauhaa.
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 