onnistuja | JANINA MICHAELA

#miracleshappen

Lauantai-iltana yllätin itseni täysin. Monelle pieni asia merkitsi itselleni isoa saavutusta ja ylpeyden aihetta. Juoksin (luit oikein!) koko Midnight Runin läpi. Nuo kymmenen kilometriä kuulostavat heppoisilta, mutta itselleni jokainen extra-kilometri perinteiseen 5K:on on suurta.

Lähdimme matkaan ilopilleri työkaverini kanssa, mutta jo ensimmäisen kilometrin jälkeen lähetin hänet matkaan – ei meidän olisi järkeä ”pakko”juosta yhtä matkaa sillä joko minä olisin sipannut ennen puoliväliä tai Hannalla olisi mennyt hermo etana-vauhdissani. Molemmille luurit korville ja nähdään VIP-teltassa! Näistä tunnelmista lähdin keskittymään omaan tekemiseen, joka yllättyi osissa kohdin hankalaksi. Miksi tuokin ohittaa mut? Hitto olen hidas. Tuokin vanhempi mies pinkoo menemään.

Tiesin lähtötilanteeni olleen huono. En ole syntynyt juoksijaksi. En ole edes harjoitellut juoksijaksi. Viimeisestä juoksukerrasta ehti kertyä vuosi ja noin puolitoista kuukautta – eli melkoisen kauan. Ottaen huomioon että viime vuoden heinäkuusta asti olen tavoitteellisesti kasvattanut lihasta, ei aerobiset ole kuuluneet viikkoihini. Olin herännyt lauantai-aamusta jo 5:30 ja painanut töitä 8,5 tuntia. Olin kärsinyt kuumeilevasta olosta ja päänsärystä kokopäivän. Vanhempieni luona koomasin kuumemittari kainalossa, jalat sojottaen kohti kattoa. (Kuumetta ei ollut, ramppikuumetta ennemminkin!) Epäonnistumisenkin uhalla halusin vihdoin päästä mukaan tapahtumaan, jota olen polvileikkauksen takia joutunut siirtämään monet vuodet.

Juoksu sujui hieman päälle viiteen kilometriin melkoisen mukavasti. Sen jälkeen alkoi etureisissä tuntumaan taitettu matka. ET PYSÄHDY huusi ääni sisälläni, tiesin että jos hiljennän tai hidastan kävelyyn menisi kauan ennenkuin juoksuaskel taas maittaisi. Tunnelma matkan varrella oli ehdottomasti pienen kärsimisen arvoista. Ihmiset olivat tulleet kannustamaan omiaan ja tuntemattomia. Nuoria lapsia oli juoksureitin varrella kädet ojossa tsemppi-läpsyjä jakamassa. Nuo ihmiset antoivat tietämättään itselleni paljon, energia joka viimeisellä kilometrillä välittyi asuntojen parvekkeilta ja tsemppi-huudoista oli kaivattua. (Todellisuudessa se oli kaivattua koko matkan läpi, mutta korreloitui matkan loppua kohti.)

Tiedättekö ne laihdutusohjelmien onnistujat? Kun valmentaja heittää kymmeniä kiloja tiputtaneelle puolimaratooni-haasteen ja valmennettava tekee kaikkensa saavuttaakseen asetetun tavoitteen. Sellaiseksi tunsin itseni. Vaikkakin olin itse itseni haastaja. Viimeiset kilometrit olivat tuskaa. Jalat olivat lyijyä. Ylämäkeä mäen perään, kuka piru on valinnut tämän reitin! -ajatus toistui päässäni. Usko maaliin pääsemistä alkoi hiipumaan, matka tuntui loputtomalta. Olin asettanut itselleni ainoaksi tavoitteeksi koko matkan juoksemisen. Vaikka olimme ilmottautuneet 55-60 minuutin ryhmään, yritin olla ottamatta siitä liikaa paineita. Kuuden minuutin kilometrivauhti kuulosti hurjalta jo ennen juoksua, mutta pystyin jollain ihmekeinoilla pitäytymään juurikin siinä. Juoksin äärirajoilleni ja puskin niitä vielä eteenpäin.

Loppuaikani oli oman kelloni mukaan 1:00:15. Tuntiviisitoista sekuntia! Voittajan aika. Itsensä ylittäjän aika. Sellainen aika, joka saattaa monelle muulle olla naurettavan paljon, mutta minulle se on ihme, jota en odottanut tapahtuvaksi. Olen ylpeä itsestäni ja tiedän monen muunkin olevan. Nämä tunnetilat ovat arvokkaita, ne ovat korvaamattomia elämän kovalla tiellä.