Hengitä sisään. Tasaa käsiesi tärinä. Paina nappia.
Klik!
Sähköposti lähtee vieden opinnäytetyön viimeiseen arviointiin. Lämmin aalto kulkee varpaista läpi kehon tuoden punan poskille. Suunpielet nousevat väkisinkin ylös, silmäkulmat rypistyvät. Silmät kostuvat. Iso taakka lähti tuon sähköpostin mukana.
Päivistä vapautuu tunteja. Kropasta poistuu stressihormoneita. Naama ehkä tasoittuu. Jaksaminen paranee ja päänsärkykin loppuu. Näitä mä odotan.
Opparin työstäminen ei ollut helppoa. Aiheestani ei ollut juurikaan lähteitä. Kävelin tuntematonta polkua.Työ, joka alkoi ”kunhan pääsen läpi” -asenteella muuttui viikkojen myötä tarkkuudeksi ja välittämiseksi. Viimeistelyvaiheessa musta kuoriutui perfektionisti. Hioin, sain palautetta, korjasin ja hioin. Kaikki turhat pisteet, pilkut ja sanat pois. Kirjotin typeriä virheitä, joita onnekseni oikolukemassa oli tärkeä suojelusenkelini, ystävä, varustettuna niin vittumaisen ihanalla tarkkuudella. Kiitos Riikka että olet olemassa! Niin ikkunanpesukaverina kuin oikolukijanakin. Jokaisella meistä pitäisi olla oma Riikka. <3
Viimeistellessä työtä tunsin olevansa maaninen. Mun beibi, mun oppari. Miten mä voisin päästää tästä irti? Pitää vielä korjata tuo ja olisi ehkä hyvä lisätä tuota, ja mites sitten tuo? On vain annettava mennä, ylityöstäminen ei tuo työlle lisäarvoa.
Tekisi mieli tihrustaa pienet onnen ja huojentumisen kyyneleet, mutta istun edelleen koulussa. Odotan, että opintojeni viimeinen tentti alkaisi. Tunteita ja ajatuksia on paljon, mutta paneudun niihin teille isommin myöhemmin, koska totuushan on, että ennen koulun alkua meinasin jättää aloittamatta sillä pelkäsin etten ikinä saisi opparia kirjoitettua.
Se pelko ja ajattelumaailma vaatii jo oman postauksensa, joten jätän tämän vain tähän:
VITTU SAATANA, MÄ VALMISTUN NELJÄN VIIKON PÄÄSTÄ!
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 