opinnot | JANINA MICHAELA

Hengitä sisään. Tasaa käsiesi tärinä. Paina nappia.

Klik!

Sähköposti lähtee vieden opinnäytetyön viimeiseen arviointiin. Lämmin aalto kulkee varpaista läpi kehon tuoden punan poskille. Suunpielet nousevat väkisinkin ylös, silmäkulmat rypistyvät. Silmät kostuvat. Iso taakka lähti tuon sähköpostin mukana.

Päivistä vapautuu tunteja. Kropasta poistuu stressihormoneita. Naama ehkä tasoittuu. Jaksaminen paranee ja päänsärkykin loppuu. Näitä mä odotan.

Janina Michaela, Janina Pohja, oppari, perfectionismpi, Les Deux Alps, onnellinen, huojentunut, onnistuminen

Opparin työstäminen ei ollut helppoa. Aiheestani ei ollut juurikaan lähteitä. Kävelin tuntematonta polkua.Työ, joka alkoi ”kunhan pääsen läpi” -asenteella muuttui viikkojen myötä tarkkuudeksi ja välittämiseksi. Viimeistelyvaiheessa musta kuoriutui perfektionisti. Hioin, sain palautetta, korjasin ja hioin. Kaikki turhat pisteet, pilkut ja sanat pois. Kirjotin typeriä virheitä, joita onnekseni oikolukemassa oli tärkeä suojelusenkelini, ystävä, varustettuna niin vittumaisen ihanalla tarkkuudella. Kiitos Riikka että olet olemassa! Niin ikkunanpesukaverina kuin oikolukijanakin. Jokaisella meistä pitäisi olla oma Riikka. <3

Viimeistellessä työtä tunsin olevansa maaninen. Mun beibi, mun oppari. Miten mä voisin päästää tästä irti? Pitää vielä korjata tuo ja olisi ehkä hyvä lisätä tuota, ja mites sitten tuo? On vain annettava mennä, ylityöstäminen ei tuo työlle lisäarvoa.

Tekisi mieli tihrustaa pienet onnen ja huojentumisen kyyneleet, mutta istun edelleen koulussa. Odotan, että opintojeni viimeinen tentti alkaisi. Tunteita ja ajatuksia on paljon, mutta paneudun niihin teille isommin myöhemmin, koska totuushan on, että ennen koulun alkua meinasin jättää aloittamatta sillä pelkäsin etten ikinä saisi opparia kirjoitettua.

Se pelko ja ajattelumaailma vaatii jo oman postauksensa, joten jätän tämän vain tähän:

VITTU SAATANA, MÄ VALMISTUN NELJÄN VIIKON PÄÄSTÄ!

xxo,
Janina

KOMMENTOI

Terapiassa

Astuessani ulos bussista raitis ilma täyttää keuhkoni. Hengähdän. Käyn läpi tulevaa, sillä nyt olisi viimeiset hetkeni keskittyä. Astelen rauhallisesti kohti hissiä, joka kuljettaisi minut oikeaan paikkaan. Näppäilen ovikoodin ja pääsen sisään stressinpoiston mekkaan.

Paikkaan, jonne puran stressini, iloni ja suruni. Paikkaan, jossa sekä onnistun että opin itsestäni haasteiden edessä. Kuntosali on toiminut itselleni jo useiden vuosien aikana paikkana, jossa käsittelen tunteeni. Niin ne hyvät kuin huonotkin. Sinne mennään varsinkin silloin kun arjessa kohisee, deadlinet vyöryy niskaan ja hädin pysyy pinnalla. Ottamalla tunninkin omaa aikaa irti velvollisuuksista, saa päiväänsä enemmän tehoa ja näin to do -listakin lyhenee näppärämmin.

Treenaaminen on ilmaista terapiaa. Kaikista parhaimman nollauksen saa valmentajan kanssa, sillä sinun ei tarvitse kuin tehdä. Kun toinen hoitaa treenipainot, laskee toistot ja sanoo kun olet valmis, voit jättää aivot kenkiesi kanssa aulaan säilytykseen. Laittaa ajatuksesi hetkeksi pois päältä. Ja kun treenin jälkeinen palautusprotsku starttaa aivotoimintasi uudestaan, soljuvat ajatuksesi siistimässä järjestyksessä.

Olen päässyt vihdoin treeneihin kiinni ja oloni on sen myötä paljon tasapainoisempi. Viime viikon keskiviikkona astuessani sisään Mayor’sille en päässyt pakoon sitä jännittävää totuutta, että edessä olisi jalkatreeni Bettinan vetämänä. Olin treenannut jalat viimeksi kolme viikkoa sitten, sillä flunssa sekä takareisieni oireilut verottivat treenikertojani. Treeni oli juuri sitä mitä siltä odotin, haastava, naaman irveen vetävä, naurattava, maantasalle palauttava, nautittava.

Viimeiset askelkyykyt käveltyäni olin mykkänä. ”Mikä fiilis?” kysymys sai vastauksekseen väsyneen hymyn ja naurahduksen. Hyvä treeni vetää itseni hiljaiseksi ja olen varma, etten ole ainoa, jolle niin käy. Endorfiinit saavat itseni nauramaan, niin treenin aikana kuin sen jälkeenkin.

Kuvat Katarina

Tämä viikko on lukukauden viimeistelyviikko, isoja presiksiä ja viimeinen tentti. Aion kuitenkin käydä treenaamassa sekä teatterissa ja lauantaina palkita itseni Vain Elämää -konsertilla!

xxo,
Janina