Avainsana-arkisto: väsymys

PIILOTTELEVA TYÖUUPUMUS

Tiedättekö, mä olen elänyt niin hirveässä stressikierteessä että olisin toivonut ettei se olisi totta. Olen alku keväästä asti ollut alati vähenevässä määrin oma itseni. Ensin katosi pilke silmäkulmasta, sitten pienet hauskat läpät alkoivat ärsyttää ja saatoin ärähtää aivan turhasta tai jo totutusta tavasta – kuten makuuhuoneen lattialla lepäävistä miehen boksereista, jotka eivät koskaan tunnu löytävän pyykkikoriin. Minusta kuoriutui mäkättävä ämmä. Vihasin sitä, mutta en osannut lopettaa. Tai en jaksanut. Väsymys, stressi, uupumus ja vitutus oli saatava purettua – kuka muukaan sitä ottaisi vastaan kun mieheni ja äitini. Anteeksi olen pyytänyt useita kertoja. He ovat nähneet lävitseni, tunnistaneet puhelimenkin välityksellä äänestä, että kaikki ei ole kohdalla. Meidän Janni ei ole tässä.

Kaikki varmasti alkoi jo vuosia sitten, kun kisaunelma nosti päätään. Silloin ei stressannut, mutta meininki oli kovaa. Mitä lähemmäksi kisat tulivat sitä pienemmäksi kuja edessäni kapeni. Keskittyminen oli vain ja ainoastaan lavalle nousemisessa. Silloin toki tein itsekkäitä päätöksiä ja olin välillä herkillä, mutta tuolloin väsymys ja stressi eivät näkyneet ulospäin samalla tavalla. Kisojen jälkeen alkoi palautuminen, niin fyysinen kuin henkinenkin, joka ei sitten mennytkään ohi muutamassa kuukaudessa. Kehoni sekä pääni olivat sekaisin eikä ”paluuta vanhaan” enää ollut.

Kisat menivät, työnteko jatkui kovalla sykkeellä. Täyspäiväinen opiskelu siinä sivussa. Päivät venyivät 16 tuntisiksi ja loput karsittiin unesta. Kierre, joka alkoi aikaisemmin on hiljalleen imenyt mua syvyyksiinsä. Viimeisen lukukauden aikana painoin myös täyspäiväisenä töitä, viimeisiä kursseja sekä opparia. Se oli rankkaa. Tunsin sen itsekin. Sen jälkeen piti rauhoittua, koska olisi vain täyspäinen työ. No, työviikot taipuivat reippaasti päälle 40 työtuntiin – pahimmillaan jopa 50:een. Tämän lisäksi treenasin, liikaakin ja samalla vähensin ruokamääriä, koska kroppa vain suureni ja olo tukaloitui. 

Treeni oli kuitenkin tälläkin kertaa se minun hetkeni, minun 60 minuuttinen jolloin aivot ottivat lepoa. Keskity ja tee, ei tarvinnut miettiä muuta. Palautuminen kärsi, unet kärsivät. Yritin tasoittaa menoa; aikaisin nukkumaan, mutta en pystynyt rauhoittumaan. Vaikka aikataulullisesti olisin voinut nukkua 8 tuntia, nukuin pienissä sykleissä ehkä kolme tai neljä. Ei muuten piristänyt. Silti oli väännettävä. Työpaikalla tein töitä kahdessa tiimissä, toisessa minulle sanottiin että en sitoudu riittävästi. 50 TUNTIA VIIKOSSA ENKÄ SITOUDU?

En ole enää saman työnantajan palveluksessa. Irtisanouduin oikeastaan jo huhtikuussa kun tuon kommentin kuulin. En yksinään sen kommentin takia, mutta tämä ei ollut itselleni terveellinen paikka olla. Alle puolessa vuodessa se oli heikentänyt huomattavasti henkistä ja fyysistä hyvinvointiani. Eikä nyt kyse ole siitä, etten tiennyt kuinka paljon töitä tapahtumat vaativat tai ettenkö soveltuisi tapahtuma-alalle. Kyse oli monesta muusta asiasta.

Vaikka sain tasoitettua työtunteja normaalin täyspäiväisen tunteihin, olin rikki. Makasin kotona sohvalla, enkä oikeastaan ollut tässä maailmassa. Tuijotin sarjoja, joista en muista mitään. En jaksanut olla yhteydessä ystäviini ja päässäni se alkoi muodostua ajatukseksi; en ole hyvä ystävä ja koska kukaan ei ole minuun yhteydessä, olen korvattavissa. Tunsin itseni typeräksi, noloksi. Näistäkin ajatuksista kerron lisää. Sillä tuollaiset ajatukset muuttavat käytöstä, ainakin itselläni. Pelko ystävien menetyksestä saa käyttäytymään omistavasti. Ei uskalla tutustuttaa ystäviään toisilleen, koska pelkää että heistä tulee parempia ystäviä kuin sinusta ja heistä. Sitten he unohtavat sinut. Näin minä sen ajattelin.

Tällä hetkellä olen parempaan päin. Kevään palautumisongelmat koituivat rasitusvammoiksi, joiden takia olin sivussa tärkeistä TFW-treeneistä 1,5 kuukautta. Helkkarin pitkä aika. Tänä aikana sain onneksi käytyä hakemassa hieman hikeä meidän Tough Viking -treeneistä. Ne nousivat itselleni suureen merkitykseen, oli merkittävää nähdä positiivisia Oonaa ja Nikoa joka torstai. Rasitusvamma nilkassa oli myöskin pienoisena hidasteena. Se on suurimmaksi osaksi parantunut, mutta yritän edelleen pitää pään kylmänä ja kuunnella sitä treeneissä ja muutenkin liikkuessa.

Mieheni on muutamien menneiden viikkojen aikana useasti todennut, että on ihanaa, että alan taas olemaan oma itseni. Tanssin kotona musiikilla ja ilman, annan miehelleni läheisyyttä enkä vetäydy omaan sohvan nurkkaan, viestitän ystävien kanssa ja vastaan heille samanpäivän aikana! Hyvä kun keväällä vastasin saman viikon aikana. Hymy ja silmäkulman pilke ovat myös palanneet kasvoilleni ja sillä on suora vaikutus fyysiseen olooni. Kroppa tuntuu kevyemmältä, ruoka maistuu ja sitä saa syödä ilman että kroppa turpoaa farkuista ulos. Olen taas nousemassa burnoutin partaalta. Kroppa ei paina tonnia, henkeä ei ahdista, päätä ei särje. On hyvä ja jaksava olla. Se vaikuttaa myös työpanokseeni ja -tuloksiin.

Uupumus tulee hiipien ja räsähtää lopussa niskaan täydellä lastilla. Loppuvuoden suunnitelmani oli tehdä 10-15 tuntisia työviikkoja, mutta uuden työnantajani tilanteen muuttuessa hyppäsinkin täysillä kiitävään junaan täysille viikkotunneille. Päätös pelotti, sillä en ollut lähellekkään palautunut enkä ole täysin vieläkään.

Olen kuitenkin ollut tyytyväinen päätökseeni, sillä vaikka työtahtimme on kova, on työnantajani pitänyt huolen jaksamisestani. Pitkittyneinä päivinä hoputetaan lähtemään kotiin, palaverin venyessä varmistetaan ”kerkeäthän treeneihin?” Työpanostani arvostetaan, siitä kiitetään ja sitten panostan lisää. Jaksaminen ei ole itselleni itsestäänselvää, sillä edelleen on päiviä jolloin perun menot ja makaan sohvalla.

Oman pään ajatusmaailma on ankara. Olenko itse syyllinen tilanteeseeni? Kuvittelenko vain työuupumuksen? Olenko heikko ja naurettava? Voinko sanoa näin julkisesti? Leimaanko työnantajani? Samalla mietin, miksi työuupumuksesta ei puhuta enempää. Miksi se on tabu, joka tulisi lakaista työpöydän alle?

xxo,

Janina

JÄTÄ KOMMENTTI

Avainsanat: , , , , , , , , ,
%d bloggers like this: