Mä en tiedä haluanko synnyttää tähän maailmaan lapsia. Se oli päällimmäinen ajatus kun dokumentti loppui. Ruutu oli musta eikä mistään kuulunut sillä hetkellä pihaustakaan. Tältä se loppu tulee tuntumaan.
Kirjoitin eilen Facebook-sivuilleni postauksen heti Before the flood -dokumentin jälkeen. Etsin tunnetiloista sopivinta, mutta en tiennyt mikä kuvaisi sen hetkistä tilaani parhaiten. Confused, sad, mad, scared, lost? Lost. Tunsin todellisesti olevani hukassa.
Ilmastonmuutos on niin kovin iso asia. Sen haluaisi olla muiden liioittelua ja pysäytettävissä helposti ja nopeasti – dokumentissakin mainitusti – lamppua vaihtamalla. Todellisuudessa tilanne on kovin toinen. Vuoteen 2040 mennessä Jäämerellä ei ole jäätä ja siltikin monien maiden päättäjistössä istuu ihmisiä, jotka kieltävät ongelman ja jopa siitä puhumisen. Miten kukaan voisi väittää tutkijoita vastaan? Jos lääkäri kertoo sinulla olevan neljännen asteen syöpä, uskoisitko jos herra poliitikko sanoisi ”höpsistä, se kusettaa!”
Nuo samaiset henkilöt ovat luultavasti joidenkin isojen yritysten lahjontalistoilla. Yritykset maksavat päättäjille, jotta yritykset rikastuvat. Ne rikastuvat meidän muiden kustannuksellamme. ”Ei ilmastonmuutosta ole olemassakaan, poltetaan seuraavat 300 hehtaaria metsää!” Korruptio vihastuttaa oli kyseessä sitten ilmastonmuutokselliset, terveydelliset tai mitkä muut asiat tahansa.
Sisälläni kasvaa iso tulipallo, järkälemäinen energia, jonka toivoisin pystyväni laittamaan asioiden parempaan suuntaan viemiseksi. En kuitenkaan tiedä mitä tehdä, en jollain tasolla jaksa uskoa siihen, että se mitä minä yksin Etelä-Suomessa teen muuttaisi maailmaa. Samalla hetkellä toisella olallani hyppii otus, Wonderwomanin ja enkelin yhdistelmä, joka uskoo kliseeseen ole muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.
Suljin television ja katsoin hiljaista siskoani. Pientä 13-vuotiasta siskoani, jota suojelen viimeiseen asti. Jos en voi olla varma, että hänkään tulee elämään upeassa maailmassa vielä minun lähtemiseni jälkeen, miksi haluaisin tuoda tähän maailmaan uutta ihmistä kärsimään aikaisempien sukupolvien virheistä? Äh, tämä voi hyvinkin olla liian radikaali tämän hetkinen ajatus, sillä rakastan lapsia. Se on aiheena kuitenkin täysin toinen.
Pienen hetken keskusteltuamme päätimme siskoni kanssa aloittaa punaisen lihattoman lokakuulla. Se on alku, sillä muutos ei käy kädenkäänteessä. Se on myös alku, sillä toivomme, että vanhempieni palatessa Ranskan matkaltaan saamme heidät mukaan. Silloin olisimme ottaneet jo neljä pientä askelta eteenpäin ja jos jatkamme sillä tiellä, voimme saada ympärillämme olevia mukaan, löytää uusia keinoja tehdä parempia valintoja ja toivottavasti nähdä vaikutukset tulevaisuudessa.
Minä aion keskittyä tuohon Wonderwoman-otukseen olkapäälläni ja olla muutos, jonka haluan tämän maailman kokevan.
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 