Laitat kätesi rakkaan ihmisen ympärille ja halaat tiukasti. Hymyilyttää, hitsi tässä on hyvä olla.
Sitten tajuntaasi iskeytyy se tosiasia, että tuo rakas ihminen on lähdössä pois. Pois maailmalle, paikkaan jonne sinä et pysty lähtemään ikävän tullen moikkaamaan. Paikkaan, jossa hän saa toteuttaa unelmiaan ja tavoitteitaan. Pala nousee kurkkuun – nyt on skarpattava!
Rutistat kahta kauheammin ja toista jo naurattaa. Ei hän ole pois muuttamassa. Päästät irti koska on pakko. Sinun on lähdettävä ettet myöhästy omista pakollisista menoistasi. Olet ainoa, joka ei pääse saattamaan toista lentokoneeseen. Tuntuu pahalta, väärältä. Miten olen voinut olla ajattelematta tätä pitemmälle?
Peruutat kohti ulko-ovea, et ole valmis kääntymään pois. Vielä jaksat nauraa ja heittää läppääkin. Kurkkaus kelloon – nyt on mentävä. Käännyt ja avaat ulko-oven. Se mitä olet pystynyt pitämään kasassa tähän asti, hajoaa täysin. Itku tulee ja olo tuntuu holtittomalta. Itkettää niin paljon, mutta et saa pilata meikkejäsi koska olet menossa kouluun esiintymään.
Jokainen hetki yksin on hankala. Ajatus palaa väistämättä hyvästeihin ja kyyneleet nousevat silmiin. Koko päivä on pelkkää tsemppaamista – koulusta jatkat suoraan töihin, jossa ei ole mahdollisuutta hajota. Pakka on oltava koossa kävi mitä kävi.
Kotiin päästessä on helpottunut olo. Nyt saa hajota. Ripsivärit valuvat poskille ja näytät valmiilta sotaan. Noin nenäliinapaketin ja kahden tee-sangollisen jälkeen olo tuntuu paremmalta. Ehkä selviätkin tulevista kuukausista.
”Missing someone gets easier every day because even though you are one day further the last time you saw each other, you are also one day closer the next time you will see again.”
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 