Avainsana-arkisto: hyvinvointi

PIILOTTELEVA TYÖUUPUMUS

Tiedättekö, mä olen elänyt niin hirveässä stressikierteessä että olisin toivonut ettei se olisi totta. Olen alku keväästä asti ollut alati vähenevässä määrin oma itseni. Ensin katosi pilke silmäkulmasta, sitten pienet hauskat läpät alkoivat ärsyttää ja saatoin ärähtää aivan turhasta tai jo totutusta tavasta – kuten makuuhuoneen lattialla lepäävistä miehen boksereista, jotka eivät koskaan tunnu löytävän pyykkikoriin. Minusta kuoriutui mäkättävä ämmä. Vihasin sitä, mutta en osannut lopettaa. Tai en jaksanut. Väsymys, stressi, uupumus ja vitutus oli saatava purettua – kuka muukaan sitä ottaisi vastaan kun mieheni ja äitini. Anteeksi olen pyytänyt useita kertoja. He ovat nähneet lävitseni, tunnistaneet puhelimenkin välityksellä äänestä, että kaikki ei ole kohdalla. Meidän Janni ei ole tässä.

Kaikki varmasti alkoi jo vuosia sitten, kun kisaunelma nosti päätään. Silloin ei stressannut, mutta meininki oli kovaa. Mitä lähemmäksi kisat tulivat sitä pienemmäksi kuja edessäni kapeni. Keskittyminen oli vain ja ainoastaan lavalle nousemisessa. Silloin toki tein itsekkäitä päätöksiä ja olin välillä herkillä, mutta tuolloin väsymys ja stressi eivät näkyneet ulospäin samalla tavalla. Kisojen jälkeen alkoi palautuminen, niin fyysinen kuin henkinenkin, joka ei sitten mennytkään ohi muutamassa kuukaudessa. Kehoni sekä pääni olivat sekaisin eikä ”paluuta vanhaan” enää ollut.

Kisat menivät, työnteko jatkui kovalla sykkeellä. Täyspäiväinen opiskelu siinä sivussa. Päivät venyivät 16 tuntisiksi ja loput karsittiin unesta. Kierre, joka alkoi aikaisemmin on hiljalleen imenyt mua syvyyksiinsä. Viimeisen lukukauden aikana painoin myös täyspäiväisenä töitä, viimeisiä kursseja sekä opparia. Se oli rankkaa. Tunsin sen itsekin. Sen jälkeen piti rauhoittua, koska olisi vain täyspäinen työ. No, työviikot taipuivat reippaasti päälle 40 työtuntiin – pahimmillaan jopa 50:een. Tämän lisäksi treenasin, liikaakin ja samalla vähensin ruokamääriä, koska kroppa vain suureni ja olo tukaloitui. 

Treeni oli kuitenkin tälläkin kertaa se minun hetkeni, minun 60 minuuttinen jolloin aivot ottivat lepoa. Keskity ja tee, ei tarvinnut miettiä muuta. Palautuminen kärsi, unet kärsivät. Yritin tasoittaa menoa; aikaisin nukkumaan, mutta en pystynyt rauhoittumaan. Vaikka aikataulullisesti olisin voinut nukkua 8 tuntia, nukuin pienissä sykleissä ehkä kolme tai neljä. Ei muuten piristänyt. Silti oli väännettävä. Työpaikalla tein töitä kahdessa tiimissä, toisessa minulle sanottiin että en sitoudu riittävästi. 50 TUNTIA VIIKOSSA ENKÄ SITOUDU?

En ole enää saman työnantajan palveluksessa. Irtisanouduin oikeastaan jo huhtikuussa kun tuon kommentin kuulin. En yksinään sen kommentin takia, mutta tämä ei ollut itselleni terveellinen paikka olla. Alle puolessa vuodessa se oli heikentänyt huomattavasti henkistä ja fyysistä hyvinvointiani. Eikä nyt kyse ole siitä, etten tiennyt kuinka paljon töitä tapahtumat vaativat tai ettenkö soveltuisi tapahtuma-alalle. Kyse oli monesta muusta asiasta.

Vaikka sain tasoitettua työtunteja normaalin täyspäiväisen tunteihin, olin rikki. Makasin kotona sohvalla, enkä oikeastaan ollut tässä maailmassa. Tuijotin sarjoja, joista en muista mitään. En jaksanut olla yhteydessä ystäviini ja päässäni se alkoi muodostua ajatukseksi; en ole hyvä ystävä ja koska kukaan ei ole minuun yhteydessä, olen korvattavissa. Tunsin itseni typeräksi, noloksi. Näistäkin ajatuksista kerron lisää. Sillä tuollaiset ajatukset muuttavat käytöstä, ainakin itselläni. Pelko ystävien menetyksestä saa käyttäytymään omistavasti. Ei uskalla tutustuttaa ystäviään toisilleen, koska pelkää että heistä tulee parempia ystäviä kuin sinusta ja heistä. Sitten he unohtavat sinut. Näin minä sen ajattelin.

Tällä hetkellä olen parempaan päin. Kevään palautumisongelmat koituivat rasitusvammoiksi, joiden takia olin sivussa tärkeistä TFW-treeneistä 1,5 kuukautta. Helkkarin pitkä aika. Tänä aikana sain onneksi käytyä hakemassa hieman hikeä meidän Tough Viking -treeneistä. Ne nousivat itselleni suureen merkitykseen, oli merkittävää nähdä positiivisia Oonaa ja Nikoa joka torstai. Rasitusvamma nilkassa oli myöskin pienoisena hidasteena. Se on suurimmaksi osaksi parantunut, mutta yritän edelleen pitää pään kylmänä ja kuunnella sitä treeneissä ja muutenkin liikkuessa.

Mieheni on muutamien menneiden viikkojen aikana useasti todennut, että on ihanaa, että alan taas olemaan oma itseni. Tanssin kotona musiikilla ja ilman, annan miehelleni läheisyyttä enkä vetäydy omaan sohvan nurkkaan, viestitän ystävien kanssa ja vastaan heille samanpäivän aikana! Hyvä kun keväällä vastasin saman viikon aikana. Hymy ja silmäkulman pilke ovat myös palanneet kasvoilleni ja sillä on suora vaikutus fyysiseen olooni. Kroppa tuntuu kevyemmältä, ruoka maistuu ja sitä saa syödä ilman että kroppa turpoaa farkuista ulos. Olen taas nousemassa burnoutin partaalta. Kroppa ei paina tonnia, henkeä ei ahdista, päätä ei särje. On hyvä ja jaksava olla. Se vaikuttaa myös työpanokseeni ja -tuloksiin.

Uupumus tulee hiipien ja räsähtää lopussa niskaan täydellä lastilla. Loppuvuoden suunnitelmani oli tehdä 10-15 tuntisia työviikkoja, mutta uuden työnantajani tilanteen muuttuessa hyppäsinkin täysillä kiitävään junaan täysille viikkotunneille. Päätös pelotti, sillä en ollut lähellekkään palautunut enkä ole täysin vieläkään.

Olen kuitenkin ollut tyytyväinen päätökseeni, sillä vaikka työtahtimme on kova, on työnantajani pitänyt huolen jaksamisestani. Pitkittyneinä päivinä hoputetaan lähtemään kotiin, palaverin venyessä varmistetaan ”kerkeäthän treeneihin?” Työpanostani arvostetaan, siitä kiitetään ja sitten panostan lisää. Jaksaminen ei ole itselleni itsestäänselvää, sillä edelleen on päiviä jolloin perun menot ja makaan sohvalla.

Oman pään ajatusmaailma on ankara. Olenko itse syyllinen tilanteeseeni? Kuvittelenko vain työuupumuksen? Olenko heikko ja naurettava? Voinko sanoa näin julkisesti? Leimaanko työnantajani? Samalla mietin, miksi työuupumuksesta ei puhuta enempää. Miksi se on tabu, joka tulisi lakaista työpöydän alle?

xxo,

Janina

JÄTÄ KOMMENTTI

Avainsanat: , , , , , , , , ,

LÄHDETÄÄNKÖ ULOS?

Olen havahtunut raittiin ilman vajaukseen. Arkisin raittiin ilman saantini rajoittuu kävelyyn kotoota dösärille ja takaisin. Ei ole siis ihme, että usein stressaavat ajanjaksot tuntuvat todellisuutta raskaammilta ja että päätä välillä ”särkee”.

Visit Kokkola, luonto, ulkoilu, vaeltaminen, luontopolku, Villa Elba, Janina Michaela, metsäterapia, henkinen hyvinvointi, raitis ilma, Suomi, retkeily

Voin rehellisesti todeta syyllistyneeni välillä uskomaan päänsärkyä ja nappaamaan ärsyttävään tunteeseen pikaburanan. Pyrin välttämään oireiden hoitoa mahdollisimman pitkälle ja keskittymään ongelmien hoitoon. Tässä tapauksessa olisi riittänyt vaatteiden päälle pukeminen ja ulko-oven avaaminen, siltikin olen päätynyt avaamaan kylpyhuoneen kaapin ja nappaamaan buranan. ”PAAVO!” huutaisivat sisarukseni tähän väliin, niin hölmö teko tuo on itseltäni ollut.

Visit Kokkola, luonto, ulkoilu, vaeltaminen, luontopolku, Villa Elba, Janina Michaela, metsäterapia, henkinen hyvinvointi, raitis ilma, Suomi, retkeily

Tarvitsin happea, halusin pienen get awayn. Kaipasin nauravaa ystävääni, jolla on samat arvot: viikonlopun ”ulos lähtö” tarkoittaa neljän kilometrin vaellusta eikä bileiltaa baarissa.

Saavuin Kokkolaan perjantaina alkuillasta ja tein muutaman duunijutun loppuun (junan nettiyhteys niin huono etten saanut kaikkia duuneja tehtyä), jonka jälkeen lähdimme syömään. Menimme nukkumaan kymmeneltä. Tässä vaiheessa hymyilytti, jes, mikä frendi mulla on! Aamulla rauhallinen vohvelibreku, riittävästi vaatetta päälle ja luontoon.

Visit Kokkola, luonto, ulkoilu, vaeltaminen, luontopolku, Villa Elba, Janina Michaela, metsäterapia, henkinen hyvinvointi, raitis ilma, Suomi, retkeily

Visit Kokkola, luonto, ulkoilu, vaeltaminen, luontopolku, Villa Elba, Janina Michaela, metsäterapia, henkinen hyvinvointi, raitis ilma, Suomi, retkeily

Menimme ilmaiseen terapiaan. Kiipesimme lintutorneihin, pelastimme rautalankaviritykseen kiinni jääneen talitiaisen ja auringon paistaessa pysähdyimme, suljimme silmämme ja nautimme. Vaikka olimmekin liikkeellä yhdessä, terapioimme molemmat myös itseksemme. Kävelimme pitkiä pätkiä hiljaa. Ota hetki ja kuvittele yhteinen hiljaisuus, joka ei ole painostava eikä saa aivojasi stressitilaan mitä nyt tulisi sanoa, mistä voitais puhua? Se on luksusta. Metsä on terapiaa, hiljaisuus on terapiaa.

Visit Kokkola, luonto, ulkoilu, vaeltaminen, luontopolku, Villa Elba, Janina Michaela, metsäterapia, henkinen hyvinvointi, raitis ilma, Suomi, retkeily

Visit Kokkola, luonto, ulkoilu, vaeltaminen, luontopolku, Villa Elba, Janina Michaela, metsäterapia, henkinen hyvinvointi, raitis ilma, Suomi, retkeily

Tavoitteenani on ulkoilla enemmän. Ehkä ensi kerralla päänsäryn jyytäessä päätä tajuan kysyä mieheltäni ”toisitko buranaa” sijasta ”lähdetäänkö ulos?”

xxo,
Janina

JÄTÄ KOMMENTTI

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

NAURETTAVA PR

Naurattaa. Penakamu vitsailee. ”Muista piukat pakarat!” Jep, sillähän se penkkienkka nousee. Niinhän se nousikin.

Penakamu. Käkätyskamu. Spottikamu. Enkkakamu. Rajojen puskija. Tärkeällä henkilöllä on monta nimeä.

TFW Konala, treenipari, Janina Michaela, lifestyle-bloggaaja, somevaikuttaja, vaikuttajamarkkinointi, bloggaaja, TFW kokemuksia, treenaus

TFW:llä jokainen treeni vedetään taisteluparin kanssa. Taisteluparista aka treeniparista saa paljon, kun muistaa myös antaa ja reagoida takaisin. Parin tarkoituksena on kannustaa ja coachata – äänekkäästi tietenkin. Näiden lisäksi spottaaminen kuuluu tuohon taisteluparin tehtävien pyhään kolmioon. Kannustaminen ja vinkkien jako tarvitsee äänenkäyttöä, mutta myös spottaus on kahdenkeskistä kommunikointia. Sanatonta keskustelua, joka vaatii keskittymistä ja reagointia.

Mitä pidempään toisen kanssa treenaa, sitä tutummaksi tulee toisen treenityylin kanssa. Tiedät kuinka hän latautuu nostoihin, mikä irvistys huutaa ”tiukkaa tekee, mutta tehköön” ja mikä puuskahdus tarkoittaa ”ei nouse.” Saatat huomata näitä asioita ennen kuin treenipari itse ymmärtää tilannetta. Hereillä on oltava.

TFW Konala, treenipari, Janina Michaela, lifestyle-bloggaaja, somevaikuttaja, vaikuttajamarkkinointi, bloggaaja, TFW kokemuksia, treenaus

Kuten sanottua, meillä TFW:llä treenataan A I N A parin kanssa. Silloinkin kun treeni tehtäisiin yksin tai omaa tahtia. Sinä olet parina vastuussa sen toisen energiasta, meiningistä, väsymyksen läpi puskemisesta ja kannustuksesta. Mikään treeni ei ole niin kiireinen (vaikka aikaa vastaan tekisi) etteikö kerkeäisi heittämään yläfemmat parille ja huutamaan salin toisesta päästä muistutuksia siitä, että tässä sopassa ollaan yhdessä. Niin parin kuin koko treeniporukan kanssa. Vaikka kannustaisit vain pariasi treenin aikana, et muistaisi muiden nimiä, niin hekin kuulevat kannustuksesi. Ehkä inspiroituvat ja huomaavat itsekin alkavansa tehdä kovempaa ja kannustamaan enemmän.

Kannustamalla yhtä, kannustat huomaamattasi kaikkia. Minä ainakin jaksan sitä paremmin mitä äänekkäämpää salilla on. Mitä enemmän kuulen ”anna mennä” ”lasketaan yhdessä” ”muista hengittää” ”sit mennään, joooo!” sitä enemmän olen hereillä ja viimeistään siinä vaiheessa taistelija minussa havahtuu.

Minulla on ollut onni kulkea samaa treenirytmiä yhden Konalan taistelijan kanssa. Vaikka salillamme kannustetaan vaihtamaan paria, on tutussa parissa myös puolensa. Varsinkin voimatreeneissä. Käytämme kaiken lisäksi samoja painoja. On vaivatonta kun voi luottaa toiseen nostojen hetkellä, mutta suorituksen jälkeen toisella on jo vitsi kielenpäällä ja suu virneessä. Täydellistä.

TFW Konala, treenipari, Janina Michaela, lifestyle-bloggaaja, somevaikuttaja, vaikuttajamarkkinointi, bloggaaja, TFW kokemuksia, treenaus

Tuon saman parin kanssa olemme tehneet niin penkki- kuin kyykkyenkkamme ja lisää on tulossa. Ensi viikosta pääsen vihdoin takaisin treenirytmiini ja saan täyden rähinän päälle. ;) Jalat ovat jo paremmassa kunnossa ja henkinen jaksaminenkin jo vihreän puolella.

xxo,
Janina

Ps. Se penkkienkka: 55 kg, painavempi tuli alas mutta ei noussutkaan ylös. :D

JÄTÄ KOMMENTTI

Avainsanat: , , , , , ,
%d bloggers like this: