Olen havahtunut raittiin ilman vajaukseen. Arkisin raittiin ilman saantini rajoittuu kävelyyn kotoota dösärille ja takaisin. Ei ole siis ihme, että usein stressaavat ajanjaksot tuntuvat todellisuutta raskaammilta ja että päätä välillä ”särkee”.
Voin rehellisesti todeta syyllistyneeni välillä uskomaan päänsärkyä ja nappaamaan ärsyttävään tunteeseen pikaburanan. Pyrin välttämään oireiden hoitoa mahdollisimman pitkälle ja keskittymään ongelmien hoitoon. Tässä tapauksessa olisi riittänyt vaatteiden päälle pukeminen ja ulko-oven avaaminen, siltikin olen päätynyt avaamaan kylpyhuoneen kaapin ja nappaamaan buranan. ”PAAVO!” huutaisivat sisarukseni tähän väliin, niin hölmö teko tuo on itseltäni ollut.
Tarvitsin happea, halusin pienen get awayn. Kaipasin nauravaa ystävääni, jolla on samat arvot: viikonlopun ”ulos lähtö” tarkoittaa neljän kilometrin vaellusta eikä bileiltaa baarissa.
Saavuin Kokkolaan perjantaina alkuillasta ja tein muutaman duunijutun loppuun (junan nettiyhteys niin huono etten saanut kaikkia duuneja tehtyä), jonka jälkeen lähdimme syömään. Menimme nukkumaan kymmeneltä. Tässä vaiheessa hymyilytti, jes, mikä frendi mulla on! Aamulla rauhallinen vohvelibreku, riittävästi vaatetta päälle ja luontoon.
Menimme ilmaiseen terapiaan. Kiipesimme lintutorneihin, pelastimme rautalankaviritykseen kiinni jääneen talitiaisen ja auringon paistaessa pysähdyimme, suljimme silmämme ja nautimme. Vaikka olimmekin liikkeellä yhdessä, terapioimme molemmat myös itseksemme. Kävelimme pitkiä pätkiä hiljaa. Ota hetki ja kuvittele yhteinen hiljaisuus, joka ei ole painostava eikä saa aivojasi stressitilaan mitä nyt tulisi sanoa, mistä voitais puhua? Se on luksusta. Metsä on terapiaa, hiljaisuus on terapiaa.
Tavoitteenani on ulkoilla enemmän. Ehkä ensi kerralla päänsäryn jyytäessä päätä tajuan kysyä mieheltäni ”toisitko buranaa” sijasta ”lähdetäänkö ulos?”
xxo,
Janina