Ajatukset ja tuntemukset vaihtuvat hetkessä ääripäästä toiseen. Onnellinen, ylpeä & motivoitunut VS. pettynyt & häpeävä. En ota selvää omista fiiliksistäni. Tuntuu, että pyörin tässä mylläyksessä yksin. Yritän muodostaa ajatuksistani lauseita siinä onnistumatta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, mutta en ole yllättynyt. Minä olen tämän matkani kulkenut, ei kukaan muu – vaikka tukena ovatkin olleet.
Kilpailuni päättyivät lyhyeen. Tipuin eliminaatiorundilla – mikä oli odotettavissa. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, valkoisen lipun heilutus oli lähellä. Näkyvät vatsalihakset peittyivät yhdessä yössä vesi-ilmapallomaiseen vartaloon. Nesteen määrä oli niin järkyttävän suuri (katso ylläoleva vasemmanpuoleinen kuva), että isot verkkarini olivat kuin legginssit. Lopputulosta oli kuitenkin hankala arvioida ennen viimeistelyjen tekemistä, joten päätimme valmentajani kanssa jatkaa. Halusin uskoa ihmeisiin, mutta vaikka pieniä sellaisia tapahtuikin, ei kunto kiristynyt riittävästi. Kun syksyllä katselin SM karsintojen -kilpailijoiden kuntoja, muistan näyttäneeni Mikolle esimerkkiä omaan silmääni aivan liian pehmeästä kunnosta – sellaiselta en itse haluaisi lavalle noustessa näyttää. No, enköhän näyttänyt siltä.
Miksi nousin lavalle, jos epäilin omaa pärjäämistäni?
Koska jos olisin heittänyt hanskat tiskiin viimeisillä metreillä, olisi vitutus ja pettymys tällä hetkellä aivan eri luokkaa. Uskon, että vaikka oma tavoite jäi saavuttamatta, tulen seuraavien kuukausien aikana tunteitani läpikäydessä ymmärtämään projektin läpiviemisen tärkeyden.
Tiedän nyt, ja tiesin jo ensimmäisen askeleen lavalle ottaessani, löytäneeni lajini. Takahuoneen jännitys ja stressi kunnosta katosivat kirkkaisiin lavavaloihin. Ensimmäisistä lavaminuuteista en juurikaan muista, mutta muuten olin erittäin rauhallinen. Keskityin tuomareihin katseellani, kuuntelin tukijoukkojeni kannustushuutoja ja hymyilin aitoa hymyä. Nautin jokaisesta lavahetkestä, tunsin kuuluvani sinne.
Kuvia katsoessani mietin kuka helvetti päästi ton lavalle! Miksei kukaan ottanut kädestä, vetänyt sivuun ja sanonut suoraan, että nyt kannattaisi mennä kotiin kasvamaan? Kuvien ulkopuolella päällimmäisenä ajatuksena kuitenkin on hyvä mieli siitäkin että kävin itseni nolaamassa. Olen ylpeä, vaikkakin pettynyt. Tämä kilpakausi jätti paljon hampaankoloon. Se kuitenkin kasvatti itseluottamusta, luonnetta sekä nosti treenimotivaation taivaisiin.
Ensi viikolla käymme kilpakauden valmentajani kanssa läpi; missä onnistuttiin, mitä opittiin ja tietysti, miltä tulevaisuus näyttää. Minulle se näyttää valoisalta, sillä tälläisestä kilpasuorituksesta ei voi muutakuin parantaa. Fysiikan parantaminenkin on helppoa, kun tekee mitä rakastaa – nostaa rautaa ja haastaa itseään entistä päättäväisempänä.
Asenne ratkaisee kaikessa. Tiedän epäonnistuneeni, mutta negatiivisissa ajatuksissa vellominen ei vie minua eteenpäin. Keskityn siis positiiviseen.
xxo,
Super-Janina