Siltä nyt tuntuu. Tuntuu, etten ole koskaan kilpaillutkaan. Tuntuu, etten ole koskaan urheillutkaan. Tuntuu, että hyllyn kävellessäni kaduilla. Tuntuu, että olen pettänyt sekä itseni että muut. Tuntuu ristiriitaiselta.
Pohdittavaa on ollut. Ensimmäisen kisadieetin aloituksestani on nyt hieman päälle vuosi, mitä tässä ajassa on kerennyt tapahtua? Olen tiputtanut 13 kiloa ja syönyt ne takaisin – ymmärrätte varmasti, jos sanon että päässäni hyppii piru. Se, joka sättii ja ripittää. Miten voit sanoa noudattavasi terveellisiä elämäntapoja, jos lihot kaiken pudottamasi takaisin.
Tekosyy tai ei, kroppa toimi hyvin eri tavoin kisojen jälkeen kuin ennen niitä. Otan väistämättä kaiken vastuun omista päätöksistäni, siitä, etten kunnioittanut kroppaani tarpeeksi, antaakseni sille riittävästi aikaa palautua, jotta myös myöhemmin muistuttaisin urheilevaa enkä sohvaperunaa. Nyt, ja jo pidempään, peili on ollut ”viholliseni”. Kuten moni muu ennen mua on sanonut, fitness-kisaaja ei tule koskaan katsomaan peiliin normaalisti. Hän ei tule katsomaan itseään tavallisena henkilönä, sillä alitajunnassaan hän on ikuisesti kisaaja. Katsoessani peiliin näen vain virheet ja parantamiskohdat. Näen ensimmäisenä sen mitä hulivili-Janni on kesän aikana saanut kropassaan aikaan. Selluliitit, jotka peittävät reisiä ja lantiolla olevat painaumat, jotka kiristävät housut ovat jättäneet jälkeensä.
Olen tietoisesti pakoillut vaakaa. Ehkä pelännytkin sitä hieman, todellisuudessa paljon, mutta toisaalta en ole kaivannut tietoa painostani. Asetan itselleni paljon tavoitteita, jotka ohjaavat tekemisiäni ja päätöksiäni. Tämän hetkinen hyvinvointiin liittyvä päätavoitteeni on saada takaisin sporttinen kroppani. Sellainen, jossa viihdyn. Sen ei tarvitse olla tietty rasvaprosentti tai kilomäärä, ne eivät, enää, toimi itselleni riittävinä hyvinvointini mittareina. Tavoitteenani on löytää kroppani tasapaino. Olenko aikaisemmin ollut tasapainossa vai kuvitellut vain?
Voin kuitenkin tällä hetkellä melko hyvin. Puolentoista kuukauden salitauko antoi kropalleni aikaa palautua. Lepoviikkoja ei 22 viikon kisadieetillä ollut, enkä juuri levännyt kisojen jälkeenkään – liekki salille palaamiseen ja lihaksen takomiseen paloi, sinne oli pakko päästä etten menettäisi kaikista parasta kehittymisaikaa. Jälkeenpäin on helppo järkeillä, todeta tarvinneensa hieman enemmän lepoa. Jatkoin treenaamista ignooraamalla kehoni väsymyksen merkit. Moni meistä tietää, miltä uuden treeniohjelman hyppysiin saaminen tuntuu – salille haluaa koko ajan.
Treenit sujuivat, mutta eivät tuottaneet itselleni mielihyvää. Menin, koska olin tottunut. En tiedä, onko tuo kaikki johtanut tähän hetkeen. Kun saimme valmentajani kanssa yhteistyön käyntiin, treenit kulkivat ja sain treeneissä endorfiiniryöppyjä, iski flunssa. Musta tuntuu, että tiedän mitä teen, tiedän miksi teen, mutta en kuitenkaan. Tällä hetkellä tiedän, että fitness-kisaaminen ei tule olemaan osa lähitulevaisuuttani, kuten alunperin olin suunnitellut.
Seuraavat kisani mietittiin syksyksi 2016, mutta sen suunnitelman kuoppasin itsekseni loppukesästä, pohtiessani perinpohjin hyvinvointiani, jaksamistani, kehittymistäni, ottaen huomioon muut elämäni osa-alueet. Kevään kisoja varten olin puoli vuotta poissaolevana opinnoistani, enkä halua lykätä valmistumistani yhtään pidemmälle. Miksi en sitten kisaisi opintojen ohessa, onhan se moni muukin tehnyt? Tilanne olisikin eri, jos pystyisin vain opiskelemaan ja valmistautumaan kilpailuihin, mutta minun tilanteessa on pakko myös käydä töissä. Näiden kolmen reippaasti stressaavan kombinaatio ei kuulosta itselleni mielekkäältä, ja viimeistään kun yhtälöön lisätään tuleva työharjoittelu, mahdollisesti palkaton sellainen, päätös on yksinkertainen.
Olen hahmotellut päässäni seuraava kilpailuajankohtaa. Valmistun keväällä 2017, joten tulen nousemaan lavalle aikaisintaan syksyllä 2017. Tämä mahdollistaa itselleni rauhallisen ja stressittömämmän kehityskaaren, enkä tarkoita nyt etteikö treenit olisi intensiivisiä vaan sitä, että mitään ei tarvitse tehdä kiireessä. Fitness-kisaaminen saa nyt siirtyä sivummalle, tai oikeastaan pysyä siellä.
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 