Midnight Run | JANINA MICHAELA

Kyyneleitä ja hikeä maaliviivalla

Kuinka moni meistä haluaisi olla ylpeä itsestään? Tavoittelemme sitä fiilistä, joka valtaa meidät saavuttaessa tavoitteemme. Kaikille meille se on erilainen. Yhdelle se tarkoittaa leuanvedon helpottumista, toiselle taas omien mielipiteidensä takana jykevämmin seisomista. Minulle se on ollut molempia näitä, mutta lauantaina se oli jotain muuta.

Yksi loppukesän piristäjistä oli edessä. Midnight Run. Sitä kerettiin työporukalla moneen otteeseen spekuloida. Olin asettanut itselleni tavoitteen olla parempi kuin viime vuonna. Minulta puuttuu intohimo juoksuun, harvoin olen vapaaehtoisesti sitonut juoksukengät jalkaan ja lähtenyt lenkille. Tänä kesänä tein oman ennätykseni ja juoksin KAHDESTI.

Lauantain aamuvuoro oli täynnä jännitystä. Miten juoksu tulee kulkemaan lyhyiden yöunien ja pitkän päivän päätteeksi? Alittuuko tavoiteaika? Pysynkö työkaverini peesissä vai jäänkö viime vuoden tapaan junasta? Olimme saaneet kasaan ison juoksuporukan täynnä naurua. Pelkästään heidän läsnäolo sai minut rentoutumaan ja unohtamaan edessä olevan koitoksen.

Viime vuoden aikani oli 1:00:15. Tunti viisitoista sekuntia. Se oli itselleni suuri saavutus. Juoksin elämäni pisimmän matkan, kohtuulliseen aikaan. Tänä vuonna olin kuitenkin saanut hieman itseluottamusta tekemiseeni. Mutta vain hipun verran. Tavoite, joka mielessäni starttasin juoksun oli 59:59. Eli juosta alle tuntiin. Parannus se pienikin parannus olisi.

Kolmen kilometrin kohdalla kelloni näytti tasan 18 minuuttia – 6 minuutin kilometrivauhti. Aloitin juoksun kevyesti, sillä viime vuonna starttasin liian kovaa ja sippasin loppua kohden. Nyt uskoin, että pystyn viimeisillä kilometreillä kirimään. Musiikkivalintanikin oli mennyt nappiin. Viime vuonna pahalla hetkellä korviini kajahti Backstrees Boys slovari. Se siitä juoksusta. Lauantaina kaikki meni paremmin.

Ilta oli täysin minun omien odotuksieni rikkomista. Juoksu kulki, vaikka jalat alkoivat painaa ja vatsaani nipistää. Juuri ennen viimeistä kilometriä mieheni syöksyi ohitseni. Jos Miko jaksaa vielä kiristää tahtia niin perkele jaksan minäkin! Maaliviiva mielessä kovensin tahtia ja viimeinen kilometri olikin matkani nopein – juoksin sen viiteen minuuttiin. Sain loppusuoralla juostua mieheni kiinni ja tarrattua häntä kädestä. Yhdessä maaliviivan yli. Äkkiä katse kelloon.

Miltä se aika sitten näytti? Hyvältä. Erittäin hyvältä. 56:40. Valtava tunnekuohu puhalsi kroppani läpi. Olin antanut kaikkeni. Hymyilytti ja itketti. Urheilu on itselleni sydämen asia. Se saa tunteeni kuohumaan todella helposti. Virallisesti mitattu aikani oli vielä yllättävämpi, 55:49 !!! Itselleni käsittämätön aika. Miten voi aika parantua NELJÄ ja PUOLI minuuttia harjoittelematta.

Tämä vuosi on ollut täynnä yllätyksiä. Alkava syyskuu on täynnä upeita asioita, mitä kaikkea tulevat kuukaudet pitävätkään sisällään!

xxo,
Janina

Ylpeä itsensäylittäjä

#miracleshappen

Lauantai-iltana yllätin itseni täysin. Monelle pieni asia merkitsi itselleni isoa saavutusta ja ylpeyden aihetta. Juoksin (luit oikein!) koko Midnight Runin läpi. Nuo kymmenen kilometriä kuulostavat heppoisilta, mutta itselleni jokainen extra-kilometri perinteiseen 5K:on on suurta.

Lähdimme matkaan ilopilleri työkaverini kanssa, mutta jo ensimmäisen kilometrin jälkeen lähetin hänet matkaan – ei meidän olisi järkeä ”pakko”juosta yhtä matkaa sillä joko minä olisin sipannut ennen puoliväliä tai Hannalla olisi mennyt hermo etana-vauhdissani. Molemmille luurit korville ja nähdään VIP-teltassa! Näistä tunnelmista lähdin keskittymään omaan tekemiseen, joka yllättyi osissa kohdin hankalaksi. Miksi tuokin ohittaa mut? Hitto olen hidas. Tuokin vanhempi mies pinkoo menemään.

Tiesin lähtötilanteeni olleen huono. En ole syntynyt juoksijaksi. En ole edes harjoitellut juoksijaksi. Viimeisestä juoksukerrasta ehti kertyä vuosi ja noin puolitoista kuukautta – eli melkoisen kauan. Ottaen huomioon että viime vuoden heinäkuusta asti olen tavoitteellisesti kasvattanut lihasta, ei aerobiset ole kuuluneet viikkoihini. Olin herännyt lauantai-aamusta jo 5:30 ja painanut töitä 8,5 tuntia. Olin kärsinyt kuumeilevasta olosta ja päänsärystä kokopäivän. Vanhempieni luona koomasin kuumemittari kainalossa, jalat sojottaen kohti kattoa. (Kuumetta ei ollut, ramppikuumetta ennemminkin!) Epäonnistumisenkin uhalla halusin vihdoin päästä mukaan tapahtumaan, jota olen polvileikkauksen takia joutunut siirtämään monet vuodet.

Juoksu sujui hieman päälle viiteen kilometriin melkoisen mukavasti. Sen jälkeen alkoi etureisissä tuntumaan taitettu matka. ET PYSÄHDY huusi ääni sisälläni, tiesin että jos hiljennän tai hidastan kävelyyn menisi kauan ennenkuin juoksuaskel taas maittaisi. Tunnelma matkan varrella oli ehdottomasti pienen kärsimisen arvoista. Ihmiset olivat tulleet kannustamaan omiaan ja tuntemattomia. Nuoria lapsia oli juoksureitin varrella kädet ojossa tsemppi-läpsyjä jakamassa. Nuo ihmiset antoivat tietämättään itselleni paljon, energia joka viimeisellä kilometrillä välittyi asuntojen parvekkeilta ja tsemppi-huudoista oli kaivattua. (Todellisuudessa se oli kaivattua koko matkan läpi, mutta korreloitui matkan loppua kohti.)

Tiedättekö ne laihdutusohjelmien onnistujat? Kun valmentaja heittää kymmeniä kiloja tiputtaneelle puolimaratooni-haasteen ja valmennettava tekee kaikkensa saavuttaakseen asetetun tavoitteen. Sellaiseksi tunsin itseni. Vaikkakin olin itse itseni haastaja. Viimeiset kilometrit olivat tuskaa. Jalat olivat lyijyä. Ylämäkeä mäen perään, kuka piru on valinnut tämän reitin! -ajatus toistui päässäni. Usko maaliin pääsemistä alkoi hiipumaan, matka tuntui loputtomalta. Olin asettanut itselleni ainoaksi tavoitteeksi koko matkan juoksemisen. Vaikka olimme ilmottautuneet 55-60 minuutin ryhmään, yritin olla ottamatta siitä liikaa paineita. Kuuden minuutin kilometrivauhti kuulosti hurjalta jo ennen juoksua, mutta pystyin jollain ihmekeinoilla pitäytymään juurikin siinä. Juoksin äärirajoilleni ja puskin niitä vielä eteenpäin.

Loppuaikani oli oman kelloni mukaan 1:00:15. Tuntiviisitoista sekuntia! Voittajan aika. Itsensä ylittäjän aika. Sellainen aika, joka saattaa monelle muulle olla naurettavan paljon, mutta minulle se on ihme, jota en odottanut tapahtuvaksi. Olen ylpeä itsestäni ja tiedän monen muunkin olevan. Nämä tunnetilat ovat arvokkaita, ne ovat korvaamattomia elämän kovalla tiellä.