JANINA MICHAELA

Kuinka moni meistä haluaisi olla ylpeä itsestään? Tavoittelemme sitä fiilistä, joka valtaa meidät saavuttaessa tavoitteemme. Kaikille meille se on erilainen. Yhdelle se tarkoittaa leuanvedon helpottumista, toiselle taas omien mielipiteidensä takana jykevämmin seisomista. Minulle se on ollut molempia näitä, mutta lauantaina se oli jotain muuta.

Yksi loppukesän piristäjistä oli edessä. Midnight Run. Sitä kerettiin työporukalla moneen otteeseen spekuloida. Olin asettanut itselleni tavoitteen olla parempi kuin viime vuonna. Minulta puuttuu intohimo juoksuun, harvoin olen vapaaehtoisesti sitonut juoksukengät jalkaan ja lähtenyt lenkille. Tänä kesänä tein oman ennätykseni ja juoksin KAHDESTI.

Lauantain aamuvuoro oli täynnä jännitystä. Miten juoksu tulee kulkemaan lyhyiden yöunien ja pitkän päivän päätteeksi? Alittuuko tavoiteaika? Pysynkö työkaverini peesissä vai jäänkö viime vuoden tapaan junasta? Olimme saaneet kasaan ison juoksuporukan täynnä naurua. Pelkästään heidän läsnäolo sai minut rentoutumaan ja unohtamaan edessä olevan koitoksen.

Viime vuoden aikani oli 1:00:15. Tunti viisitoista sekuntia. Se oli itselleni suuri saavutus. Juoksin elämäni pisimmän matkan, kohtuulliseen aikaan. Tänä vuonna olin kuitenkin saanut hieman itseluottamusta tekemiseeni. Mutta vain hipun verran. Tavoite, joka mielessäni starttasin juoksun oli 59:59. Eli juosta alle tuntiin. Parannus se pienikin parannus olisi.

Kolmen kilometrin kohdalla kelloni näytti tasan 18 minuuttia – 6 minuutin kilometrivauhti. Aloitin juoksun kevyesti, sillä viime vuonna starttasin liian kovaa ja sippasin loppua kohden. Nyt uskoin, että pystyn viimeisillä kilometreillä kirimään. Musiikkivalintanikin oli mennyt nappiin. Viime vuonna pahalla hetkellä korviini kajahti Backstrees Boys slovari. Se siitä juoksusta. Lauantaina kaikki meni paremmin.

Ilta oli täysin minun omien odotuksieni rikkomista. Juoksu kulki, vaikka jalat alkoivat painaa ja vatsaani nipistää. Juuri ennen viimeistä kilometriä mieheni syöksyi ohitseni. Jos Miko jaksaa vielä kiristää tahtia niin perkele jaksan minäkin! Maaliviiva mielessä kovensin tahtia ja viimeinen kilometri olikin matkani nopein – juoksin sen viiteen minuuttiin. Sain loppusuoralla juostua mieheni kiinni ja tarrattua häntä kädestä. Yhdessä maaliviivan yli. Äkkiä katse kelloon.

Miltä se aika sitten näytti? Hyvältä. Erittäin hyvältä. 56:40. Valtava tunnekuohu puhalsi kroppani läpi. Olin antanut kaikkeni. Hymyilytti ja itketti. Urheilu on itselleni sydämen asia. Se saa tunteeni kuohumaan todella helposti. Virallisesti mitattu aikani oli vielä yllättävämpi, 55:49 !!! Itselleni käsittämätön aika. Miten voi aika parantua NELJÄ ja PUOLI minuuttia harjoittelematta.

Tämä vuosi on ollut täynnä yllätyksiä. Alkava syyskuu on täynnä upeita asioita, mitä kaikkea tulevat kuukaudet pitävätkään sisällään!

xxo,
Janina