Jossain vaiheessa elämäämme tulee se hetki kun tuntuu, että ympärillä olevat ystävät, kaverit, tutut ja tuttujen tutut viettävät häitä, järjestävät babyshowereita ja astelevat kohti tuota ”normaalia” aikuisuutta. Luultavasti olet onnellinen muiden puolesta ja tyytyväinen omaan tilanteeseesi – kunnes tilanne räjähtää ja tiukat katseet kääntyvät sinun puoleesi.
”Miksi et ole jo naimisissa?” ”Kauan te ootte olleet kihloissa?” ”Ai niin kauan! Häät on varmaan jo suunnitteilla?” ”Ootteko lapsista puhuneet? Kohtahan niitäkin pitäisi hankkia tai parhaat vuotesi ovat menneet!”
Päässä soi hälytyskellot, jaksamisen kattila kiehuu jo yli ja ymmärryksen laiva on uppoamassa. AH-DIS-TAA! Kuinka moni tunnistaa itsensä?
Minä ainakin. Oon tuntenut noita tunteita syvästi ja useasti. Utelut kulkevat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, nämä sanat ovat tuttuja. Olen kuullut niitä kausittain viimeisten kuuden vuoden ajan. Varsinkin ollessamme mieheni kanssa viettämässä ystäväni häitä Jenkeissä. Heille on tavallista alkaa suunnitella häitä melkein heti kihlautumisen jälkeen – puolen vuoden/vuoden aikana he ovat avioituneet. Häissä saimme osaksemme selittää tilannettamme useille kurtistuneille kulmakarvoille. Miksi tätä pitäisi selitellä? Miksi yleinen käsitys on, että suhde ei ole vakava ellei huntu jo muutaman vuoden jälkeen heilu tuulessa?
Myös tädilläni ja mummollani oli pahana tapana silmät loistaen kysyä vähintään jokainen kerta kun nähtiin ”joko päästään juhlimaan teidän häitä?!” Ja vaikka kuinka heitä rakastankin enkä mistään hinnasta vaihtaisi toisiin, pikkuisen alkoi ärsyttämään. Suorasanaista ja kaihtamatonta sukua kun olemme totesinkin heille yhden kerran jälkeen jokaisen kysyntäkerran lykkäävän häitä vuodella eteenpäin ja nyt mentiin jo aikaisintaan vuodessa 2020. Myönnettäköön, että lupasin ilmoittaa heille ensimmäisenä kun päivä on lyöty lukkoon.
Olemme mieheni kanssa olleet kihloissa kohta komeat viisi vuotta, näistä viimeiseen kahteen vuoteen emme ole pitäneet sormuksia sormessa. Saatatte ihmetellä miksi ja rehellinen vastaus on, että minä unohdin pitää sormusta sormessa. Otin sen pois aina treenatessa enkä sen jälkeen muistanut laittaa sitä takaisin. Voin kokemuksella kertoa tämän olevan kuuma riidan aiheuttaja. Riitelimme ja keskustelimme aiheesta tullen yhteiseen päätökseen laittaa sormukset laatikkoon.
Tiedän haluavani naimisiin, sillä rakastan häitä ja niiden suunnittelua. Rakastan tilaisuuksien ja tapahtumien suunnittelua, tapahtumatuottaja kun olen. Vihkisormus ei kuitenkaan ole minulle en haluaisi sanoa ”kovinkaan merkityksellinen”, mutta kai se niin on. Tuo kuulostaa vain kovin kylmältä. En koe, että kallis sormus nimettömässä olisin tai olisimme kukaan yhtään sen uskollisempia, rehellisempiä, ymmärtäväisempiä tai sitoutuneempia kumppaneita. Uskotteko te?
Meidän parisuhteessamme on rakkautta ja läheisyyttä ilman sormustakin. Meillä on yhteinen asuntolaina, joka vitsikkäästi sitoo meidät tiukemmin yhteen kuin avioliitto. Rakastamme toisiamme ja se riittää. Hyvä parisuhde rakennetaan tukevien pilarien päälle, ei yhden (liian) kalliin sormuksen varaan.
Mutta, en halua lopettaa negatiivisella soinnulla vaan haluan myös huomauttaa, että nämä ovat minun ajatuksiani. En ole uskonnollinen, enkä ”usko avioliittoon” niin kuin monet uskovat. Kuten aikaisemminkin totesin, mä rakastan häitä. Ne nostavat tunteet pintaan, avaavat kyynelkanavat ja saavat sydämeni pakahtumaan onnesta. Tulen toivottavasti itsekin jonain päivänä menemään naimisiin, mutta en sen takia, että se olisi merkki aidommasta rakkaudesta vaan siksi, että toi kuvissa esiintyvä mieheni on vain yksinkertaisesti minun aarteni sateenkaaren päässä.
Onko mulla kohtalon tovereita?
xxo,
Janina
Janina Michaela Facebookissa, Instagramissa & Bloglovin:ssa. Ei muuta kuin seuraamaan. ;)
JANINA MICHAELA 
