”Cookie is a sometime food” – massakauden tunnustukset

Näin toteaa omasta lapsuudestani rakastettu Cookie-monster. Se on minun lempihamoni Sesame Streetiltä. 

Tämä vinkki on tuntunut itseltäni unohtuvan viimeisten viikkojen aikana. Olen ollut väsynyt, rikki-poikki-katki. 16 tunnin päivät ovat verottaneet eivätkä massakauden ruokakaan tunnu riittävältä. Kroppa huutaa energiaa (+ lepoa) ja omat käteni ovat anteen sitä tummasuklaainkivääristä sämpylään. Melkein joka päivä. Millä logiikalla syön ensin tummasuklaata ja sitten vasta paistan kananmunat? En tiedä.

Cookie

Minunkin pitäisi saada itseni parempaan kontrolliin. Nyt tosin jo helpottaa. Päätös pysyy. (kuva)

Vaikka massakausi on ajatuksena helpompi ja rennompi kuin kiristävä dieetti, välillä on ollut hankalaa. Jopa niin hankalaa, että olen muutaman kerran päästänyt sammakon suustani ja väittänyt dieetillä olevan helpompaa. En ole kuitenkaan ahminut herkkuja vaan ottanut muutaman palan suklaata tai pienen pussillisen Punnitse & säästä -kaupan ihanuuksia. 

Valmentajalle olen ollut rehellinen. Hän on ollut suora. ”Suklaata ei joka päivä!!” luki viime viikkoisessa viestissä. Eihän se ole mikään uusi uutinen varmasti kenellekään meistä, silti huomasin etsiväni tekosyitä mutta kun.. mutta kun.. Turhia muttia, sillä ei ole sellaista, joka tekisi siitä kisatavoitteelliselle järkevää. 

Tänään aukesi herkkuhimojen lisäksi kyynelkanavat. Ponnistuspäänsärky sotkee treenejä sekä henkistä puolta. Tähän asti treenit ovat sujuneet upeasti, nautin kovista itsensä ylitys-treeneistä ja niiden jälkeinen olotila saa minut palaamaan salille uudestaan ja uudestaan. Tänään oli toisenlainen päivä, ihan kaikilla saroilla. Kello soi 4:30AM töihin, unet jäivät siis hieman lyhyemmiksi kuin haluaisin. Työpäivä oli hulvaton, täynnä kanssani kyyneleet silmissä nauravia työkavereita. 

Salille päästessäni olin innoissani. Uusi treeniohjelma potkasee persuksille – hyvällä tavoin. Lämmittelin kunnolla ja siirryin treenin pariin. Ensimmäinen työsetti pystypunnerrusta, kolme toistoa takana – julmettu taifuuni iskee takaraivoon. Sain hillittyä jomotusta sekä ketutusta tekemällä pystypunnerrukset laitteessa, mutta siihen se lysti loppuikin. Katsoessani sykemittarista kelloa, kun aikaa oli mennyt 40 minuuttia ensimmäisen liikkeen settien tekemiseen, oli aika lopettaa. Kyyneleet silmissä pukkariin. 

Spot on. Tänään on ollut hankala päivä. Huomenna on parempi – selkeämpi.

Kamat vaihtoon ja Mikoa moikkaamaan, sieltä saisin tukea valmentajalta puhelimen välityksellä saadun lisäksi. ”Onko pää vielä kipeä?” riitti irrottamaan tulpan sisälläni. Kysymyksiä, ajatuksia, ärsytystä, pettymystä, taistelutahtoa, asennetta.. En pystynyt puhumaan. En pystynyt sanomaan ääneen sitä mitä päällimmäisenä ajattelin – ajattelen. Minua pelottaa että tuotan kaikille pettymyksen. 
.. koska kroppa pettää. Vasta viime viikolla nautin lepoviikosta, eihän minulla pitäisi olla mitään ongelmia.

Vartalo kaipaa nyt huoltoa, pääkoppa kaipaa puhetta – puhdistamista. Miten mä saatan ajatella näin? Tuottaa itselleni kasan lisää stressiä? Treenaan koska nautin. Asetin kisatavoitteen, koska minä haluan sitä. Ja muut tukevat minua. He tukevat, koska (haluaisin väittää) että he uskovat minuun. Niin uskon itsekin. Mistä sitten kiikastaa?

Sekavin tuntein, sekavin sanoin, sekavin ajatuksin. 

xxo,
Janina

PS. Aina ei ole helppoa pukea sekavia ajatuksia sanoiksi. Niitä kun tuntuisi olevan pienen romaanin verran. Toivottavasti ymmärrätte. Kiitos. 

Avainsanat: , , , , , ,

6 ajatusta artikkelista “”Cookie is a sometime food” – massakauden tunnustukset

  1. Aino sanoo:

    Kyllä ymmärrän, paremmin kuin hyvin. Etkä kyllä tasan tuu tuottamaan kellekkään pettymystä, hölmö! Ihan hassuja ajatuksia, vaikka ymmärrän kyllä mistä ne kumpuaa.. pääkoppa aina välillä tekee kepposia ja laittaa meidät lujille :/ Täällä ainakin usko suhun on kova ja tiiät, että täältä saat kaiken mahollisen tsempin ja tuen!<3

    Tykkää

  2. Marjut sanoo:

    Muista, että teet asioita itsellesi! Et sä tuota kellekkään pettymystä, kuten Aino jo ylempänä sanoikin. Anna kropalle lepoa; ehkä sitä se juuri nyt huutaa, kun mielikin meinaa poukkoilla. Tsemppiä! ♥

    Tykkää

    • Janina sanoo:

      Kiitos Marjut. Pääkoppa on välillä todella pelottavan voimakas kippaamaan päiviä ympäri. Onneksi sain purettua tuntemukset ulos täällä sekä kotona että ystävien kanssa. Hymyilyttääkin jo! ;) Kiitos <3

      Tykkää

  3. Niina sanoo:

    Tuo kuulostaa niin tutulta että voin hyvin samaistua!! Treenasin itse kisoja varten koittaen samalla opiskella ja käydä töissä. Tuo mun koulu nyt on sellaista (kun kahmii paljon kursseja että joskus myös valmistuisi) että välillä piti valvoa yötäkin että saa jonkun tehtävän palautettua deadlineen mennessä (klo 6AM tms.). Samalla kauhea stressi kaikista muista tehtävistä ja siitä ehtiikö tehdä kaikki treenit. Pikkuisten yöunien jälkeen lenkille, kouluun/töihin ja illalla salille ja sit taas yömyöhään väsyneenä lisää kouluhommia ja aamulla kaikki alkaa taas alusta. Lopulta menin siihen pisteeseen, että makasin sängyssä ja itkin enkä päässyt ollenkaan ylös kokonaiseen viikkoon

    Tein mielestäni tässä kohtaa järkevän päätöksen jättäessäni kisavalmistautumisen kesken. Minulla se ei vaan sopinut yhteen koulun kanssa. Mutta olen päättänyt että kisoihin mennään, mutta ensin koulu alta pois. Uskon että kisat menee paljon ”helpommin” yhteen säännöllisemmän elämän kanssa, jossa voi töistä kotiin tulleessaan jättää työt työpaikalle ja palata niiden pariin taas seuraavana työpäivänä. Koulun kanssa on just se huono puoli, kun pitää kuluttaa tehtäviin paljon aikaa vapaa-ajallakin.

    SIllon kun olin ihan loppu, luulin etten tule menemään salille enää ikinä. Tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta. Viikon jälkeen palasin sinne ja koko viikon kaikki treenit meni tosi huonosti, hammasta purren, etten purskahtanut itkuun kesken treenin. Sitten lopullisesti päätin, että menen treenaamaan seuraavan kerran vasta sitten kun ihan oikeasti huvittaa. Pidin toisen viikon tauon ja tällä viikolla palasin treenien pariin. Nyt on taas kulkenut hyvin ja olen jopa nauttinut tekemisestä.

    Sinäänsä pääsin aika helpolla, koska olin aika loppu. Lähinnä se johtui stressistä! Jos en olisi kuunnellut kroppaani, olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Nyt lopetat stressaamisen (tiedän, paljon helpommin sanottu kun tehty), et ota treeneistä mitään paineita. Lepäät vaikka toisen viikon. Mieti että kohta on kesä!! Sitten ainakin koulu jää tauolle ja voit keskittyä vain työhön ja treeniin! Ja aurinko ja lämpö antaa paljon lisäenergiaa! Kyllä se siitä :) Paljon paljon tsemppiä sinne!

    Oho tulipas sepustus :o Oli tarkoitus lähettää vaan lyhyt tsemppausviesti! ;)
    Mutta se vielä piti sanoa, että sulla on onneksi kisoihin vielä paljon aikaa. Homma ei kaadu tähän! Näitä huonoja aikoja tulee kaikille. Ja jos alkaa pidempään tuntua siltä ettet haluakaan kisalavalle, niin ei kukaan siitä suhun pety! Tottakai kaikki haluaa että teet niitä asioita, jotka tuntuu susta hyvälle, eikö vain? :)

    Tykkää

    • Janina sanoo:

      Kiitos Niina ihanasta kommentista.
      Lyhyt tai pitkä, erittäin tarpeellinen viesti. Koulutyöt ovat ne kaikista stressaavimmat, meillä on paljon ryhmätöitä – 4-5 ihmistä per ryhmä, kaikki käyvät töissä koulun ohella, miten sellaisiin aikatauluihin pitäisi vielä pystyä sopimaan tapaaminen? Hankalaa. Itse tein Academic Advisorini kanssa päätöksen, että ilmottaudun poissaolevaksi ensi vuoden kevääksi eli kisojen kevääksi. Juurikin tuon takia. Uskon, että pystyn syyslukukauden tsemppaamaan koulun ja treenien kanssa.

      Monet kaverini ja tuttavani ovat valmistautumassa kisoja kohden tällä hetkellä, se on vaikuttanut omiin ajatuksiini paljon. Tiedän, että vielä on vuosi aikaa kehittyä ja se on paljon. Kuitenkin tavoite alkaa konkretisoitua ajatuksissa todella vahvasti. Unelma on iso, se ehkä jopa pelottaa hieman. Sitä alkaa epäilemään itseään. Toisaalta, olen aina uskonut että jos omat unelmat eivät edes hieman pelota, ne eivät ole riittävän isoja. :) Toivottavasti tämä nyt tarkottaisi sitä että olen oikealla tiellä ;)

      Onneksi pääsen seitsemäksi viikoksi Suomestakin karkuun. Lähdemme toukokuussa Jenkkeihin. Siellä varmasti syttyy motivaatiotasot eri tavalla kun pääsee omasta arjesta hieman karkuun. Salitreenejä rakastan edelleen, sinne haluan mennä kokoajan. Tuo niska-hartia seudun jäykkyys harmittaa, pelottaa mennä treenaamaan – mitä jos se ponnistuspäänsärky iskee taas?

      Pää on täynnä kysymyksiä, mutta onneksi olen päässyt purkamaan ajatukset monelle taholle. Ja saanut upeaa tukea, yllättävistäkin suunnista. :)

      Kiitos vielä! Me molemmat löydetään itsemme sieltä lavalta vielä säteilevänä ja nautitaan!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: