peli | JANINA MICHAELA

Tavaran vähennys.

Olen tehnyt sitä tietoisesti viime keväästä alkaen. Kaikki alkoi kun saimme uuden vaatehuoneen ja makuuhuoneen vaatekaapit. Siirtäessämme vaatteita ja tavaroita takaisin paikoilleen karsimme rankalla kädellä. Lopputulos makasi eteisessämme: 11 isoa Ikea-kassillista. Mistä helvetistä se määrä oli tullut?! Muutosta toiseen raahautuneita käyttämättömäksi jääneitä tavaroita. Kaupoista halvalla ostettuja vaatteita, tyylejä ja malleja jotka eivät sovi mulle. Veimme kassit kirpputorille ja toimme takaisin vain kaksi, joiden sisällöt lahjoitimme Fida lähetystorille.

Tuntuu puhdistavalta saada raivattua kotiin tilaa. Viihdyn siellä paljon paremmin kun kaapit eivät pursua turhia tavaroita. Koti on kuin turvapaikka, joten siellä tulisi olla helppo hengittää ja rauhoittua. Kun koti on siisti, elämäkin tuntuu olevan selkeämmässä järjestyksessä. Huomasin sen kuormittavalla syyslukukauden viimeisellä kouluviikolla, tunsin kasautuvien deadlinien painon niskassani mutta en pystynyt keskittymään niiden hoitamiseen kodin ollessa sekaisin. Tein nopean siivouksen ja kouluhommatkin rullasivat.

Pieniä tekoja, pieniä päätöksiä. Niitä tekemällä tavaran paljoutta on helpompi kontrolloida, hallita. En myöskään tule ostaneeksi samalla tavalla kuin vuosia sitten. En tiedä yritinkö täyttää jotain elämäni puuttuvaa osaa, korvata sitä vaatteilla ja elokuvilla, vihkoilla ja sisustuskoreilla. Luulen, että ostelu ja itsensä hyväksyminen, itsevarmuus, liittyvät jollain tasolla toisiinsa. Saatankin olla pidetty ilman että kukaan ihmettelee miksi tuolla on sama neule kaksi päivää peräkkäin.

Alennusmyynnit rullaavat kokoajan kovalla vauhdilla. Tuntuuko, että sieltä löytyy aina jotain kivaa kotiinviemisiksi? Niin mustakin. Olen yrittänyt hillitä itseäni työstämällä ajatusta, ostaisinko sen täysihintaisena? Usein vastaus on ei – silloin tuote jää kauppaan. Poikkeuksen tekee tietysti kalliit tuotteet, jotka ostaisin täyshintaisina JOS tililläni olisi muutama extra-numero – sellaisen löydön tullessa alennuksista vastaan, kotiutus on pakollinen. Heh.

Oma hyvinvointi on parantunut huomattavasti karsimisen aikana, joten aionkin jatkaa sitä. Aloitin tammikuun ensimmäisenä päivänä Minimalismi-pelin. Se on kuukauden kestävä haaste, jonka aikana on tarkoitus päästä tavarasta eroon. Kuun ensimmäisenä päivänä yhdestä, toisena kahdesta, kolmantena kolmesta… Niin pitkälle kuin pääsee. Tavoitteeni oli päästä haaste loppuun, se olisi tammikuussa tarkoittanut yhteensä 465 tavaraa – kiire vei voiton, joten tavoite siirtyi helmikuulle.

Haasteessa on sääntö tavaroiden pitää olla ulkona puoleenyöhön mennessä, annettuna, myytynä, kierrätettynä, heitettynä roskiin. Muutan oman haasteeni sääntöä niin, että voin myös siirtää tavaroita kirpparikasseihin, joissa vien ne maaliskuun alussa myyntiin. Projekti helpompi hengittää alkakoon!

Lähdetkö mukaan?

xxo,
Janina

Elämmekö panokulttuurissa?

Tinder, tuo pelien peli. Koukuttava, mutta niin raaka. Peli aloitetaan unelmakumppanin luonnilla; timmi, ruskeasilmäinen, vähintään 185 pitkä, tummat piirteet, tatuoitu, kitaran soittotaidot. Checkcheckcheck! Mahdollisimman monen kohdan täyttävä vaihtoehto viedään kotiin, tutustumaan lakanoihin. Pelin haastavuuden iskiessä vasten kasvoja, resetoidaan edistyminen ja aloitetaan peli alusta.

Ympäriltäni löytyy tällä hetkellä liuta upeita sinkkunaisia, jotka mielellään kömpisivät pitkän päivän jälkeen miehen turvalliseen ja vahvaan otteeseen. He eivät ole ainoita, jotka selaavat kuvia unelmien kumppania etsimässä. Vaatimuksien listat jättävät sanattomiksi, halutut ominaisuudet ovat piirun tarkkoja eikä niistä jousteta. Nykymaailma on nirso. Niin nirso, ettei näe oman näkemyksensä ulkopuolelle. Lukemattomia kertoja olen kuullut toteamuksen ei ole mun tyyppiä – syiden ollessa mitättömiä, väärä kävelytyyli, jokin ele tai toteamus.

Ihmiset hyppivät kukasta kukkaan, ”rakkautta etsien”. Suurin osa kohtaamisista päätyy kuitenkin lakanoiden väliin ja sen seurauksena, pettymykseen. Ei tämäkään ollut se mitä etsin. Rakkautta etsitään kovalla tahdilla, sen oletetaan tapahtuvan sormia napsauttamalla – kuten kaiken nykypäivänä. Yhdellä tapaamisella saat toisesta vain raapaisun, pienen kurkistuksen hänen luonteeseen ja elämään. Siltikin se riittää monelle, kiinnostus lopahtaa yhtä nopeasti kuin se on syttynytkin. Sitten ihmetellään kun muut kohtelevat sinua samoin. Miksi kukaan ei kiinnostu musta? Haluavat vain lakanoihin ja lähtevät?

Don’t hate the player, hate the game.

Ihmiset ovat toisilleen kuin kulutustavaraa. Kumppani, jonka kanssa on hyvä olla, vaihdetaan uuteen kun esille ilmeneekin pieni vika. Pintanaarmu, särö. Suhteiden eteen ei jakseta nähdä vaivaa, ei mietitä ongelmien korjaamista tai niiden kanssa elämistä. Onhan vaivattomampaa vain resetoida edistyminen ja jatkaa pelaamista kuin panostaa päästäkseen suhteessa seuraavalle levelille. Helpompaa vain ristiä sormet ja toivoa parasta. Huijata itseään ”tän kanssa on varmasti helpompaa”. Todellisuus on kadonnut. Elämämme ei ole peli, et pysty sitä alustamaan.