Olen miettinyt sitä itsekin. Väkisinkin, sillä oon viime aikoinani ollut kysymyksen saajana yhtä paljon kuin heti viime vuoden kisojen jälkeen.
Debyytti-kisojeni jälkeen tiesin vastauksen 120% varmuudella. Tottakai mä kisaan vielä, anna mulle pari kehitysvuotta niin palaan lavalle. Mulla jäi kevään kisoista hieman hampaankoloon, kaikki oli sujunut hyvin, kunnes viimeistelyviikko oli alkamassa. Niistä vastoinkäymisistä voitte lukea täältä.
Olen paininut kehonkuvani kanssa viimeisen vuoden aikana jonnin verran. Olen katsonut kuvia kisadieetti ajalta silmät pyörällä. Kuinka pieni oonkaan ollut? Ihan pikkupirpana. Kisannut katsoo itseään silmät kurtussa aina. Joinain päivinä tunnen olevani normaaleissa mitoissa, hyvännäköisenä. Toisinaan katson peiliin ja näen kaikkea muuta, kadonneet lihakset, löysän mahan, leventyneen takaliston. On ollut hankalaa ja vielä hankalempaa. Olen etsinyt itseäni, sitä tämän hetkistä todellista itseäni.
Olin lauantaina viettämässä Johannan tupareita, upeiden naisten kanssa. Seitsemän kahdeksasta oli tutustunut fitneksen kautta. ”Eikä kukaan meistä tule enää kisaamaan” totesi joku kesken keskustelun ja mietin hetken ai miten niin ei? Olin ehkä halunnut pitää itselleni sitä ovea auki. Mahdollisuutta tarrautua tuohon unelmaan ja nousta lavalle vielä kerran.
Unelma. Tuo kisaamisen unelma, on kuitenkin jo mennyt. Mä en ole katkera lajille, en valmentajille, en kilpakumppaneille. Ei mulla ole kenestäkään mitään pahaa sanottavaa. Elämä on vaan vienyt eri suuntaan kun olisin itsekään odottanut ja sen täytyy olla täysin fine. Välillä on haastavaa päästää irti asiasta, joka on monen vuoden ajan määritellyt itseäni. Töissäkin olin J-Fit.
Nyt olen vain Janina. Janni. Janski. Olen spontaani, elävä, monipuolisesti urheileva, jäätelöä rakastava ikiliikkuja. Enkä tule kisaamaan enää.
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 