Avainsana-arkisto: tunteita

Kun päätin olla luovuttamatta

Unelma. Sellainen, jonka eteen on valmis tekemään mitä vain. Panostat kaikkesi, lataudut henkisesti ja fyysisesti. Kunnes eteesi tulee hetki, jolloin tunnet unelmasi lipuvan sormiesi välistä.  

Viime lauantaina tapahtui jotain todella kummallista. Peilistä takaisin katsoi joku aivan muu. En se ollut minä. Se oli ihminen, joka näytti siltä että se oli syönyt kaksi vuotta Mäkkärissä eikä tiennyt mikä kyykky on. Se tuntu tosi pahalta. Se pelotti ja aiheutti sellaisia tunteita mitä ei ole koskaan aikaisemmin tullut koettua. Ei ainakaan niillä leveleillä. Ensimmäiset ajatukset olivat negatiivisia. Päällimmäisinä pelko ja huoli, sillä siinä vaiheessa ei ollut minkäänlaista käsitystä mikä sai tälläisen reaktion aikaan.

Naamani oli turvonnut, silmät melkein muurautuneet umpeen. Kroppa oli kerännyt lähemmäs kahdeksan kiloa nestettä. Lauantain lääkärikäynti ei hurjasti helpottanut asiaa. Tulin kotiin silmätippojen ja antihistamiinien kanssa. Työpaikallani riehunut silmätulehdus oli kaatanut raavaitakin miehiä sohvan perukoille, joten päätimme estää sen tulemisen. Jokainen lääke käytiin tarkasti Antidoping-listojen kanssa läpi. Sehän olisikin kaiken huippu, jos ihmeiden kautta saisimme kropan lavakuntoon ja sen jälkeen tulisi diskaus. Huonointa huumoria huonoimpina aikoina. Päivän käytön jälkeen silmät tuntuivat normaaleilta, joten lopetin lääkkeiden turhan popsinnan.

Kroppa pysyi tiukasti samannäköisenä. Maanantaina uusintakäynti lääkäriin, sillä olotila vain paheni hetki hetkeltä. Mikään ei auttanut. Seistessä tuntui, että pohkeet keräävät niin paljon nestettä että iho repeää. Se olotila oli todella huono, mutta omat ajatukset olivat vielä huonommat. En tiedä olenko koskaan aiemmin käynyt niin kuopassa. Niin syvällä ja niin nopeasti. Se tunne kun oma unelma valuu pois. Olet painanut 21 viikkoa dieettiä ainoastaan. Sitä varten että matkasi huipentuisi lavalla sinä yhtenä hetkenä. Nauttimaan omasta saavutuksesta. Näyttää sen muille, että pystyt kantamaan itseäsi ylpeänä ja hymyillä sitä – oikeasti – aitoa hymyy. Se ois kaikki jäänyt multa kokematta.

Läheisten avulla päätin olla luovuttamatta. Ei se päätös mikään selkä ollut. Ei se iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Läheiseni ohjasivat jatkamaan. He antoivat voimaa, tuli tsemppiviestejä ja huolestuneita puheluita. Mutta yksikään niistä puheluista tai viesteistä ei epäillyt ettenkö minä nousisi sunnuntaina lavalle. Se merkkaa ihan saatanasti! Se on semmosta järkkymätöntä luottoa, joka luo uskoa myös mulle. Ja se loi sitä paljon.

Ei ole helppoa ollut missään vaiheessa ennen tätä aamua. Pidin mahdollisimman tiukkaa radiohiljaisuutta, jotta saisin keskityttyä omaan tekemiseeni. Facebook sekä Instagram täyttyivät kilpailijoiden kuvista, joissa ihmiset olivat itsestään ylpeitä. Postauksista, joissa he kertoivat katsovansa peilistä tiukkaa, hiilareilla pikkuhiljaa täyttyvää kroppaa. He kaikki pystyivät nauttimaan viimeistelyviikon rentoudesta. Oli myös kuvia, joissa timmiä timmimpi mimmi valittaa turvotusta. Se sai oman fiiliksen entistä pahemmaksi. Ei siksi, ettenkö haluaisi muiden onnistuvan vaan siksi, että oma tilanne oli niin paljon pahempi. Paniikki oli vallannut minut. Mitä jos kroppa ei kuivuisikaan.

Tämän viikon aikana olen itkenyt varmasti koko vuoden edestä. Pienistäkin asioista on seurannut suuri murtuminen. Siihen on riittänyt kisakorkojen jalkaan laitto. Koska olen ollut niin epätietoinen siitä, kehtaanko lavalle sunnuntaina edes nousta. Mutta! Viimeistelyviikkoa ei turhaan kutsuta ihmeiden viikoksi, sillä niin paljon se kroppaa muuttaa. Kroppa on saanut kaikkea sitä mitä se on kaivannut. Lepoa, venyttelyä, kevyempää treeniä ja hiilareita. Olemme takaisin yhteisymmärryksessä ja viemässä projektia hymyillen loppuun.

Huomenna lavalla nähdään nainen, jonka hymy on aito. Nainen, joka varmasti jossain vaiheessa päivää pilaa meikkinsä onnen kyynelillä.

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , , ,
%d bloggaajaa tykkää tästä: