Aihearkisto: artikkeli

”Jos et usko itseesi, ei usko kukaan muukaan”

Kilpailuiden hakuaika lähestyy, tarkoittaen että ainakin omat ajatukset ovat enemmän ja enemmän valmistautumisessa. Omaa kroppaansa tulee peilattua melko paljon päivittäin, ihankuin siellä tapahtuisi yhden treenin aikana hirveästi. En ole aikaisemmin ollut hirveän peilailia-tyyppiä, mutta nyt sitä vaaditaan, täytyy opetella miltä oma vartalo eri asennoissa näyttää ja kuinka sitä käyttää. 

Törmäsin tulevan valmentajani Satu Kalmin kirjoittamaan tekstiin, joka pisti miettimään. 
Toivon läheisiltäni uskoa minun tekemiseeni ja mahdollisuuksiini, mutta uskonko itsekkään 100% omiin mahdollisuuksiini voittaa oikeasti? Arvostanko omaa panostani ja jo tähän mennessä tehtyä muutosta? Kävi kilpailussa miten kävi, olenko antanut kaikkeni ja tehnyt voitavani? 
Näistä mietteistäni tulen kirjoittamaan enemmän myöhemmin. 



Tässä tuo teksti:

”Nyt kun kevään kisat lähestyvät ja syksyn kilpailijat alkavat pikkuhiljaa keskittyä tulevaan dieettiin, tämä aihe tuntui ajankohtaiselta nostaa esiin. Harmittavan usein kohtaa kisoihin tähtääviä jotka ovat todella epävarmoja itsestään.
Usein sitten dieetillä ollessaan nämä tuntemukset saattavat voimistua ja negatiivisista ajatuksista muodostua ikäviä peikkoja, jotka häiritsevät kisoihin valmistautumista. Moni urheilija vastaa haastattelussa kysymykseen kuka on sinun pahin vastustajasi, kommentilla minä itse. Tämä ei ole pelkkä klisee…
Kilpaileminen on henkisesti todella vaativaa ja se ei sovi kaikille. Varsinkin kun puhutaan fysiikkalajeista, jotka ovat arvostelulajeja joissa oma ulkomuoto tuodaan esille muiden arvosteltavaksi ja kritisoitavaksi, on itsetunnon oltava kunnossa jotta kestää myös mahdollisen negatiivisen palautteen.
Kun treeni muuttuu tavoitteellisemmaksi ja varsinkin kun dieetti alkaa, jokainen analysoi omaa ulkomuotoaan tarkemmin. Silloin kun lähdetään valmistautumaan kisoihin, todella moni osaa aina mainita omat heikkoutensa, mutta jos pitää kertoa omista vahvuuksistaan niin usein vastaukseksi saa epämääräistä mutinaa.
Se on selvä, että fysiikkalajeissa rakenteella on suuri merkitys sekä vaikuttavia tekijöitä ovat myös lihasmassa, lähtökunto jne. Realisti pitää siis tietyllä tavalla olla, mutta mielestäni liika realismi ei kuulu kilpailuihin valmistautumiseen, sen aika on enemmänkin kisojen jälkeen kun analysoidaan omaa suoritusta. Tämä saattaa kuulostaa hassulta, mutta selitän tarkemmin miksi.
Kukaan ei ole täydellinen ja valmista fysiikkaa ei ole olemassakaan, aina voi olla parempi. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Kuitenkin kun lähdetään kilpailemaan niin silloin pitää keskittyä omiin vahvuuksiinsa ja korostaa niitä hyviä puolia. Sijoittumiseen vaikuttaa rakenteen lisäksi myös moni muu seikka kuten lihasmassa, kireys, lavaesiintyminen, poseeraaminen sekä stailaus. Nämä ovat siis seikkoja joihin kilpailija itse voi vaikuttaa treenaamalla kovempaa, harjoittelemalla esiintymistä ja valitsemalla oikeanlaiset kisa-asut.
Dieetillä siis ei kannata jäädä tuijottamaan omaa peilikuvaansa ja etsiä niitä heikkouksia vaan pitää mukana positiivinen asenne, nauttia matkasta kohti kisalavoja ja ennen kaikkea uskoa itseensä. Jos on asetettu tavoite ja unelma jota kohti mennään niin siihen pitää uskoa joka päivä. Sillä uskolla ja motivaatiolla jaksaa vääntää ne viimeiset treenit sekä aerobiset. Kisoihin pitää lähteä voittamaan, ja muistaa se, että kisat käydään lavalla kisapäivänä, ei salilla tai netissä etukäteen. Sehän on hieno asia kun dieetillä näkee ne oman työnsä tulokset ja on nimenomaan ratkaisevaa näkeekö ne tulokset vai mahdolliset heikkoudet.
Jos menee lavalle häviämään, niin silloin niin todennäköisesti käy. Kun keskittyy siihen omaan projektiinsa täysillä, ja uskoo itseensä sekä omaan tekemiseensä niin ei ole aikaa keskittyä muiden mahdollisiin negatiivisiin kommentteihin tai muiden tekemisiin, ja mikä tärkeintä ei sorru itse itsensä negatiiviseen arvosteluun.
Kokonaisuus on se mikä ratkaisee ja iso osa kokonaisuutta on asenne. Voittajalla on myös voittajan psyyke. Jos et itse usko mahdollisuuksiisi, niin ei usko kukaan muukaan.”
(Teksti täältä!)


Mitä mietteitä teksti teissä herättää? 

kuvat weheartit

xxo,
Janina

Ruuan ilot hukassa?

Luinpas äsken ajatuksia herättävän artikkelin ”Mihin syömisestä hävisi ilo?” 
Artikkeli käsittelee nykypäiväisiä ruokarajoituksia ja -valioita. ”Moni julistaa ensiksi, mitä ei voi syödä” lukee otsikon alla. Kritiikkiä saavat ruuasta suuren numeron tekevät niin laihduttajat kuin herkuttelevat hifistelijätkin.

Artikkelin myötä aloin ajattelemaan omaa käytöstäni ruokavalioni suhteen. Teenkö siitä ison numeron? Onko epäkohteliasta kieltäytyä herkuista? Onko väärin pyytää annos ilman riisiä? Miltä valintani ja päätökseni kuulostavat ja näyttävät muista? Olenko epäkohtelias? Ravintolan inhokki asiakas?

Ruokavalioremontin myötä olen alkanut automattisesti miettimään mitä syön. Miettiessäni viimeisiä kertoja ravintoloissa, olen harvemmin syönyt juuri senlaisen annoksen kuin kuvailussa lukee. Miksi? Ulkona syöminen ei itselleni tarkoita ruokavaliosta poikkeamista vaan tavoittelen silloinkin tasapainoista ateriaa. Siksi ravintolassa ranskalaiset vaihtuvat useimmiten salaattiin tai herkkuhetkinä bataattiranskalaisiin. Extra-vihannekset tai salaatti kuuluvat myös usein pyyntönä suustani. Ceasar-salaatti ilman kastiketta on yksi vakiotilauksistani. ”Oletko varma? Sehän jää todella kuivaksi” kuuluu usein tarjoilijan ihmettelevä kommentti. Vaikka voisinkin ihan hyvin syödä salaatin kastikkeineen, en pidä siitä kuinka paljon useimmissa ravintoloissa sitä käytetään – salaatti lilluu, yök. Onko se silloin ruokarajoitus vai pelkästään valinta?

”Eräässä ravintolassa tarjoilija toi naisseurueelle ruokalistan ja sanoi ottavansa ensin juomatilaukset, sitten ruokarajoitukset ja vasta sitten ruokatilaukset. Eräs tarjoilija taas yksinkertaisesti poistui paikalta kun rajoitusvehtaus alkoi ja totesi tulevansa hetken kuluttua uudestaan.” 

Tässä ei varmastikkaan tarkoiteta allergioita vaan mieltymyksiä ja muuten vain-rajoituksia. En näe itseäni tuossa lainauksessa ja toivonkin etten ravintolassa siltä vaikuta. En itse ymmärrä rajoituslistauksen antamista tarjoilijalle. Ei hän varmastikkaan halua kuulla mitä et voi syödä vaan minkä ruokalajin otat ja mitä siihen vaihdat, jos vaihdat. Itse teen tilauksen vasta kun tiedän mitä syön ja mitä muutan. Onkohan lukijoina tarjoilijoita tai muita ravintola-ammattilaisia? Olisi kiva kuulla kokemuksia tästä! :)

Miten sitten muualla kuin ravintoloissa?
Viimeisen kuuden viikon aika oma ruokavalioni on ollut tiukkaa, olen syönyt enemmän muovikipoista kuin lautasilta! :) On ollut illanistujaisia ja synttäreitä, leffakäyntejä ja messuja – yksikään ruokailu ei ole jäänyt välistä tai joutunut syömään muuta mitä ohjeissa lukee. (Oikeastaan kerran! Nimittäin ne synttärit.. Oma lohi oli mukana ja salaattia mitattiin oikea määrä, mutta mini-karjalanpiirakka sai toimia riisin sijaisena.. Sitäkin kuitenkin oikea määrä!) 
Nuo eväsrasiat ovat tosiaan kulkeneet mukanani minne sitten olen mennytkin. Ruokaa on syöty kylmänä ruuhka-junassa sekä Messukeskuksen penkeillä. En silti ole hakenut sillä huomiota. Toki moni tuntematon on tuijottanut ja antanut omituisia katseita nähdessään, mutta se onkin asia erikseen.

En odota, että kyläillessämme tuttavilla jokainen heistä valmistaisi minulle oman aterian. Jos haluan noudattaa tarkkaa ruokavaliota, tuon ruuat itse. Tietysti ilmoitan siitä etukäteen, jotta asia on kaikille selvä. Ei siitä sen isompaa numeroa tarvitse tehdä. Välillä syömiseni herättää kysymyksiä, mutta utelias saakin olla.
Välillä tosin tuntuu vaikealta kieltäytyä osasta tarjoiluista, koska en halua loukata ketään, mutta en muuttaisi päätöksiäni muiden takia. Artikkelissa perään kuulutettu ruuan ilo katoaisi ainakin itseltäni jos söisin sellaista ruokaa mitä en halua. Vai mitä mieltä olette?

Olen kyllä samaa mieltä kirjoittajan kanssa sesonkilaihduttajien huomionhakuisuudesta. ”Toinen juttu ovat sosiaaliset sesonkilaihduttajat, joille laihduttaminen on kevyt harrastus ja kestopuheenaihe. Tällainen laihduttaja tietää ruoka-aineiden kalorimäärät ja tekee ruokailusta shown. Hän muistaa sanoa viimeistään jälkiruuan kohdalla: ”ei minun oikeastaan pitäisi, kun minä laihdutan, mutta kun tämä on niin hyvää.” Kontrolli tosin unohtuu kokonaan kolmannen viinilasin jälkeen.”
Tällaiset ihmiset rasittavat ainakin itseäni. Olen sen aikaisemminkin tainnut täällä mainita. En pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka hyppivät vuodesta toiseen uusien dieettien perässä ja todellakin muistavat aina kailottaa uutta kokeilua muille. Pakko on kyllä myöntää, että elämäntapamuutoksen alkuvaiheessa olin itse todella innoissani ja onnellinen muuttuvasta ruokavaliostani. Taisinkin silloin kertoa siitä useaan otteeseen usealle ihmiselle. Sekin tosin eroaa vatvomisesta sillä, että tein pysyvän muutoksen enkä muutaman viikon mittaista kokeilua.

Artikkeli loppuu kappaleeseen ”Tuntuu, että meiltä hyvinvoivilta ihmisiltä katoaa välillä tolkku – tai ainakin mittakaava. Koska ruuan olemassaolo ei ole ongelma, ruuasta itsestään tehdään sellainen. Ruokapuritanismi hukkaa ruoan ilot ja samalla osan elämisen iloa.” 

Ajatukset tuntuvat hieman sekavilta ainakin omassa päässäni. Mitä mieltä olette?
Tehdäänkö ruuasta ongelmaa? Onko teillä kokemuksia tilanteista? Miten itse ilmaisette omat ruokailutottumukset?


xxo,
Janina

%d bloggers like this: