JANINA MICHAELA

Mahdollisimman paljon, mahdollisimman nopeasti!

Alkusyksystä painiskelin muutaman stressinaiheuttajan kanssa. Ne tuntuivat painavan melkoisesti niskaan ilman minkään näköistä helpotusta. Väittäisin niiden johtuneen jonkin asteisesta ikäkriisistä. Siis 23-vuotiaan naisen ikäkriisistä. Eikö sen pitäisi iskeä vasta 25-vuotiaana tai myöhemmin?

Stressit loihtivat ympärilläni noidankehän. Sellaisen, jossa jokainen asia liittyy toiseen. Opiskelustressi, josta kirjoitin täällä, liittyi ikäkriisiin. Rahastressi liittyi opiskelustressiin, joka linkittyi ajankäytönstressiin. Ajankäytönongelmat taas tulivat opiskelustressin myötä. Aikamoinen keitos. Sen lisäksi kuljin sokeana omalle kehitykselleni, jonka myötä kehitysstressi nosti päätään.

Ikäkriisin juuret juontavat tietoon siitä, että valmistuessani nykyisestä koulutuksesta tulen olemaan 26-vuotias, täyttämässä 27. Järkyttävä fakta, sillä en koe tehneeni riittävästi elämäni aikana. 27-vuotias Bachelor of Business Administration. Mitä jos opiskelenkin väärää alaa ja hukkaan vuosia näiden opintojen parissa? Haen ehkä uudelle opinlinjalle ja valmistun yli 30-vuotiaana. Aloittaen silloin ”uran luomisen”. 

Kuka sen määrittelee mikä on riittävästi?

Netistä ponnahtaa silmille otsikko 23-vuotiaasta tohtorista, joka on kerennyt harrastamaan, matkustamaan, näkemään ja kokemaan. Ja on kaikenlisäksi nyt suuren projektin puikoissa. Kuulostaa upealta, mutta jättää miettimään miten hän on kerinnyt, suorittanut, pystynyt? Pitäisikö minunkin olla saavuttanut jo näin paljon? En ole kateellinen, tuollaiset menestystarinat motivoivat ja innoittavat, mutta samalla luovat paineita. Paineita suorittamisesta, onnistumisesta, saavuttamisesta. Olenhan minäkin tehnyt, nähnyt ja kokenut, mutta eri tavalla. Omalla tavallani. Onko se tarpeeksi?

Veikkaan, että nykyelämän suorittamispaineet heijastuvat vahvasti myös fitness-urheiluun. Olen kovasti työstänyt näitä ajatuksia omassa päässäni. Muistan noin puolitoista vuotta sitten aloittaessani kilpatavoite mielessä treenaamisen ajatelleeni, että muut pitävät minua varmasti todella outona koska kysyttäessä vastaus olisi kilpailen kahden vuoden päästä. Siis KAHDEN vuoden. Jokainen varmasti ymmärtää, että rauhallisella tahdilla tulee parempaa tulosta, mutta silti osalla uusista kilpailijoista on paineet nousta lavalle asap! Olisihan se nyt noloa jos tavoitteen ääneen sanomisen jälkeen et heti seuraavissa kilpailuissa nousisikaan lavalle! Mitä muut ajattelisivat? Et olisi saavuttanut riittävän nopeasti, riittävän paljon.

Mikään vauhti eikä mikään tulos miellytä kaikkia, joten itsekin olen pikkuhiljaa opetellut keskittymään omaan elämääni. Olen puhunut kriiseistäni paljon äitini kanssa ja hän esitti silmät avaavan kysymyksen: jos mietit muutaman vuoden taaksepäin, olisitko tehnyt erilaisia päätöksiä niissä elämäntilanteissa? Vastaus oli heti selkeä – EN. En olisi aikaisemmin hakenut kouluun, sillä en kaivannut sinne vaan halusin tehdä töitä sekä matkustaa. Olen noina vuosina reissannut paljon, kiertänyt maailman ja nauttinut elämästä – ottanut hetken kerrallaan.

Stressaanko enää yllä mainitsemastani faktasta, että olen melkein 27 kun valmistun. En. Vaikken ole elänyt enkä tule elämään sellaista elämää kuin moni muu. Voin kyllä rehellisesti myöntää, että tällä hetkellä suoritan opintopisteitä koska niin kuuluu tehdä. En nauti kursseista joita meillä tällä hetkellä on, mutta kuten ihana Marika minua neuvoi – jokaisissa opinnoissa on sellaisia kursseja, joista et niin välitä. Niiden kanssa pitää vain elää ja panostaa sitten niihin itsepäätettäviin syventäviin opintoihin.

Motivoitukaa muiden upeista saavutuksista, mutta älkää stressatko niistä. Ei tässä, valmiissa maailmassa, ole mihinkään kiire. Olet aivan yhtä arvostettava, nouset sitten lavalle heti vuoden sisään tai ”vasta” kolmen vuoden päästä. Tai pitäessäsi muutaman välivuoden sen sijaan että jatkaisit suoraan lukiosta jatko-opintojen pariin.

xxo,
Janina

Kuvat: Lilja