ahdistuskohtaukset | JANINA MICHAELA

Hei rakkaat ja anteeksi hiljainen blogi, olen ollut pienoisessa tornadossa.

Nyt istun tässä sohvalla, televisiosta tulee yksi lempiohjelmistani, Masterchef Australia, keittiössä kuuluu mieheni kolinaa, tavaroita lojuu ympäriinsä mutta mä vain hymyilen. Mä olen viimein kotona. Ja kaikki tuntuu olevan just niinkuin kuuluukin.

Pääsimme muuttamaan kotiin viime viikon sunnuntaina. Mieheni oli vanhempieni avustuksella nostanut kaikki huonekalut ja tavarat viikonlopun aikana sisään, jotta pääsisin Jyväskylästä palaamaan kotiin. Tuona iltana pakkasimme tavaramme ja kannoimme yli 20 kassia vanhemmiltani kotiin.

Astuessani ovesta sisään törmäsin tunnekuohuun. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Juoksin makuuhuoneeseen, koska mikään ei voita omaa sänkyä. Makasin siinä ja annoin kaiken tulla ulos. Stressi, suru, menettämisen vaikeus purkautuivat. Tunteeni aaltoilivat koko sunnuntain ja aikaisempien kyynelten kuivuessa uudet sumensivat jo näköä.

Koti on turvasatama. Paikka, jossa ne pienetkin muurit saavat tippua. Viime viikkoina olen kärsinyt hieman hengenahdistuksista, rinta on tuntunut tiukalta enkä ole saanut hengitettyä syvään. Nuo ahdistukset poistuivat ensimmäisen yön jälkeen. Päiviä kiukutellut vasen lapani rentoutui ja kipu lakkasi. On ihmeellistä, kuinka pitkäaikainen henkinen epätasapaino alkaa vaikuttaa fyysisesti.

Rakastan vanhempiani ja olen lapsuudenkodissani kuin kotonani. Kuitenkin 3 kuukautta väliaikaismajoituksessa asuneena, seinät alkavat kaatua päälle. Jouduimme muuttamaan mieheni kanssa tavaramme yli 70 neliöstä alle 15 neliöön. Elimme suoraan laukuista tuon ajan. Tavaraa oli joka paikassa, eivätkä ne järjestelemällä pysyneet järjestyksessä. Paljous alkoi ahdistaa ja ajoi minut myös Konmari-kirjan luokse.

Tavaroiden paikoilleen laitossa menee hetki, sillä käyn jokaisen nurkan lävitse. Vain yhdestä kylpyhuoneen pienestä kaapistamme löytyi puoli Ikea-kassillista tuotteita, jotka saavat lähteä. Sekin on varmasti syy, jonka takia minun on helpompi hengittää. Tiedän, että kodissamme on vähenemissä määrin ylimääräistä – tarkoittaen helpompaa siivousta, järjestyksessä pitoa, luovuuden kukkimista.

Olen tänään ensimmäistä päivää kotona koko päivän. Olen menneet arkipäivät juossut töissä, koulussa ja treeneissä, joten tästä viikonlopusta otan kaiken irti. Nukun pitkään (viime yönä 11 tuntia!), syön hyvin (aloitin Punnitse & Säästä carob-parapähkinöillä :D), katson leffoja, laittelen paikkoja ja valmistaudun ensi viikkoon. Ensi viikolla tuo tornado muuttuu tsunamiksi, sillä olen mukana järjestämässä tapahtumaa, jonka rakennus vie kaikki tunnit päivästä.

Toivon teiltä kärsivällisyyttä, sillä ensi viikon jälkeen aikaa on taas hieman enemmän kokopäivätyön, opparin kirjoituksen, iltakoulun ja muun elämän seassa.

Rakkautta viikonloppuun,
Janina

KOMMENTOI

Olipa kerran..

Olipa kerran 19-vuotias tyttö. Hän luuli voivansa hyvin. Elämän narut olivat hallinnassa. Viimeinen lukiovuosi, ylioppilaskirjoitusten paineet, neljästä kuuteen työvuoroa viikossa – olo tuntui hyvältä. Niin hän uskotteli itsellensä olen vahva, minä pystyn. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen jäi tekemättä, englannin koetta edeltävä ilta/yö venyi aamutunneille. Baarissa. Tyttö ei välittänyt itsestään tarpeeksi. Ystävät olivat prioriteetti numero yksi. Oman hyvinvoinnin kustannuksella. Mutta niinhän hyvät ystävät tekevät?

Työpäivien jälkeen tyttö istui rakkaiden työkavereiden kanssa illat. Muutamalla käynti tyhjensi päätä, tuntui helpottavalta. Kunnes nuoruuden ystävän selkäänpuukotus paljastui, ei isoinkaan tequila-shotti tuonut apua. Yöllä ei pystynyt nukkumaan. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tehnyt väärin. Ystävyys päättyi. Ylioppilaskirjoitusstressin lauettua tuli seinä 200km/h vastaan. Jarrut rikki, ei minkäänlaista mahdollisuutta pysäyttää vauhtia. POW. Henki ei kulje, vaatteet ahdistavat. Mitä mulle tapahtuu? Käynti työlääkärillä ei tuo apua. Kukaan ei ymmärrä hänen olotilaansa. ”Lääkkeillä paranet” kuuluivat lupaukset. Tyttö söi viikon verran lääkkeitä, olo ei parane. Kroppa oli käynyt ylikierroksilla pitkään. Liian pitkään. Kampista matkalla Etu-Töölöseen hän lyhistyy talon seinää vasten. Rintaa painaa, ei saa happea. Kuin kala kuivalla maalla. Lämpimät kädet laskeutuvat tytön olkapäille.

Prinssi, valkoisella ratsullaan luo uskoa tulevasta. Viikko lyhistymisestä eteenpäin prinssi vie tytön keskukseen, josta paranemisprosessi alkaa. Tuo keskus oli kuntosali. Mitättömän pienin askelin tytön olo kohenee. Ahdistuskohtaukset lievenevät. Viikkojen sairasloman jälkeen tyttö uskaltautuu kokeilemaan töihinpaluuta, mutta lähtee kesken vuoron pois. Ei ole vielä valmis. Treenaaminen jatkuu. Päivä päivältä tytön ilme kirkastuu. Hän on löytänyt pelastusrenkaan, jonka avulla selvitä elämän aallokossa.

Kuntosali. Pienestä kipinästä roihahtanut liekki, koukku urheiluun. Hikoiluun. Se puhdistaa ja helpottaa – eri tavalla kuin alkoholi. Paremmalla tavalla. Hyvinvoinnin paraneminen motivoi jatkamaan. Tyttö saapuu valmistujaisiinsa hymyillen. Lakin päähän painaminen toimii sinettinä elämänvaiheelle. Takaisin ei ole paluuta. Tyttö palaa töihin ja aloittaa elämän täyskäännöksen pienin askelin. Matkalla tulee vastaan ylä- sekä alamäkiä. Vastoinkäymisiä ja onnellisuuden huippuja. Vuosien vieriessä, elämän muuttuessa, hän löytää elämänsä tärkeimmät tukipilarit. Ystävät & perhe, urheilu sekä tasapainoinen ruokavalio.

Tyttö hurahtaa treenaamiseen. Hän epäonnistuu ja tekee virheitä lukemattomat kerrat, mutta sisukkaasti jatkaa ylös nousemista. Välillä omin voimin, välillä muiden tukemana. Ensimmäistä kertaa hän uskaltaa toivoa tervettä, toimivaa ja hyvännäköistä kehoa. Virheiden kautta tyttö alkaa ymmärtämään ettei mahdukaan mainosmalli-muotteihin. Itsevarmuus kasvaa ja hänen ihannevartalonsa muuttuu. Fitness-lajeja on/offina seuranneena hän törmää Nicole Wilkinsin kuvaan. Hymyilevät kasvot ja tasapainoinen vartalo, jota hän kuvailisi sanoilla vahva, itsevarma, terve, elämästä nauttiva. Sellaiseksi hänkin haluaisi.

Nykyään, neljä vuotta myöhemmin, tytöltä löytyy itsevarmuutta pistää oma hyvinvointi ykkösprioriteetiksi. Kun hän voi sekä henkisesti että fyysisesti hyvin, hän pystyy paremmin kuuntelemaan ja auttamaan läheisiään (sekä muita). Ei ole itsekästä laittaa itsensä etusijalle. Hän myös rakastaa vartaloaan juuri tälläkin hetkellä – vahvana ja terveenä. Hän arvostaa valitsemaansa polkua. Muutos ei ole tapahtunut yhdessä yössä vaan on vaatinut paljon hikeä, itkua ja naurua. Hän uskoo pystyvänsä kohtaamaan vastoinkäymiset eri tavalla kuin ennen. Hän on siihen riittävän vahva.

xxo,
Janina

PS. Tarinan tyttö olen minä.