apua kaivataan | JANINA MICHAELA

Kävelen kohti kuntosaliani, nautin auringosta. Katseeni harhailee kävelytiessä. Huomaan vastaantulijoita. Lasken päätäni vielä vähän, katson suoraan kengän kärkiini. Ohitan vastaantulijat ja katse nousee takaisin ylös. Tästä on tullut valitettava tapa.

Kun häpeä ottaa vallan, tuntuu etten pysty hallitsemaan itseäni. En pysty kohtaamaan ihmisiä sillä tavalla kuin haluaisin. Kyseessä on au naturel kasvoni. Nuo miinakentältä näyttävät vaaleat kasvot. Olen yläasteelta alkaen kärsinyt kukkivasta naamasta. Se tuntuu elävän aivan omaa elämäänsä, tein mitä tahansa. Kasvoni ovat täynnä punoittavia arpia enkä löydä keinoja sen rauhoittamiselle.

Vuodet ovat tuoneet hieman itsevarmuutta mukanaan ja pystyn näyttäytymään ulkona ilman meikkiä. Tiedostan kasvojeni kunnon kuitenkin liian hyvin, se häiritsee käyttäytymistäni. En pysty aina katsomaan ihmisiä silmiin, sillä olen varma että he näkevät vain nuo täplät ja arvostelevat minua niiden perusteella.

Olen miettinyt moneen otteeseen meneväni ihotautilääkärille, mutten tiedä minne menisin. Onko teillä tai läheisillänne kokemusta moisista? Pystyisittekö suosittelemaan?

Haluaisin tämän vuoden aikana päästä näistä tunteista eroon. En voi poistaa menneitä tapahtumia tai loihtia arpia näkymättömiksi, ainoa johon pystyn vaikuttamaan on oma asenteeni. Katsotaan miten käy.

xxo,
Janina

Viimeiset viikot ovat olleet todella tahmeita. Päivät ovat pitkiä, tekemistä ja menemistä riittäisi kymmenelle ihmiselle. Joululoma alkaa vasta kolmen päivän päästä, mutta oma opiskelumotivaationi aloitti lomansa jo hyvän aikaa sitten. Edessä on tenttiviikko, jonka jälkeen joulu tulee maistumaan paremmalta kuin vuosiin.

Kuva Googlesta.

Tällä hetkellä tuntuu myös omien aivojeni lomailevan. Eilisen työvuoron aikana myin ja selitin aivan mitä sattui, vaikka tiedän kyllä miten asiat menevät – kaikki asiakkaat lähtivät silti hymy huulilla. Onneksi työpaikkani mentaliteettina on; tee, mokaa ja opi.

Kaikista hankalinta näiden viikkojen aikana on ollut opiskelumotivaation löytäminen. Ei ole napannut – ei niin pätkääkään! Kärsittekö te muut samasta ongelmasta? Olen tämän jakson aikana kärsinyt yksi toisensa jälkeen huonommista opettajista – ruotsin opettajaani lukuunottamatta. Tämä jakso on näyttänyt minkälainen tärkeys opettajalla on kurssin mielenkiinnon ja oppimisen kanssa.
Ruotsin opettajani on hurmaava nainen, joka ei tunnu koskaan olevan huonolla päällä. Hän on saanut monen meistä asenteen muuttumaan. Itse kävelin ensimmäiselle ruotsin tunnille sisään muutenkin eri asenteella – lukioaikaisesta vihatuimmasta aineesta oli tullut aine, jota halusin oppia. Opettajani on tehnyt kurssista aktivoivan, opettavan ja ilmapiiriltään rennon. Kuka ei haluaisi opiskella sellaisessa ympäristössä? Hänen vaikutuksensa näkyy myös kurssipanostuksessani. Haluan panostaa enkä tuottaa hänelle pettymystä.

Toisten kurssien opettajat muistuttavat lähinnä muumioita. He seisovat luokkamme edessä neljä tuntia, monotonisesti puhuen – ilman innostusta mihinkään. Neljä tuntia ympärilläni nuokkuu päitä nukahtamisen partaalla, syödään eväitä, pelataan Candy Crushia ja vaihdetaan kuulumisia. Tämäkö on sitä tehokasta opiskelua? Sitä, jonka takia aloitin jatko-opiskelut?

Ihmisillä, joiden kanssa olemme tekemisissä, on hurja vaikutus omaan mielialaamme. Ruotsin tunnilta lähtiessä oloni on vakavaa, optimistinen – kyllä minä pääsen tästä kurssista läpi, vaikka aloitinkin kertaustunneilta. Toisten tuntien jälkeen haluaisin vain vaipua syväkoomaan untuvapeiton alle ja herätä (ehkä) seuraavan viikon maanantaina.

Yksi hyvä asia on kummunnut tästä motivaatiopulasta. Olen kotona saanut hurjia siivouspuuskia, joilla olen armahtanut itseni opiskeluiden lomasta. Vaatekaappi on tyhjennetty ja järkyttävä pino vaatteita laitettu kirpputori-pusseihin. Vaatehuoneemme on siivottu ja järjestetty taas toimivaksi. Olen saanut myytyä tavaroita – kasvattanut matkakassaamme! Kuinka paljon sitä onkaan saanut aikaan, koti tuntuu taas rauhoittumispaikalta.