bodyfitness | JANINA MICHAELA

syys 14 2015

Tarkoitus on elää

Elämäni rytmi muuttui huhtikuussa, Bodyfitness -kilpailuiden jälkeen. Loppuvuosi sekä koko kevät olivat olleet hektisiä. Tiesin pintaraapaisun verran siitä mihin ryhdyin. Olen kunnianhimoinen, harvoin peräännyn päätöksen teon jälkeen. Olen myös utelias (isolla U:lla), joka kokeilee ja haluaa tietää kokoajan lisää.

Kilpailupäätös oli juuri sitä. Rakastin kuntosalilla treenaamista, nautin siitä täysin rinnoin. Halusin kehittyä sekä haastaa itseäni. En ymmärtänyt ennen, kuin vasta kuukausia dieetin loppumisen jälkeen, kuinka paljon se oikeasti vaati. Kuinka paljon se oikeasti otti, antoi ja opetti. Niin minulle kuin miehellenikin. (Olen toivonut mieheltäni kirjoitusta hänen ajatuksistaan. Ja sellainen on tulossa! Onko teillä asioita, joista olisitte kiinnostuneita kuulemaan?)

Haluan elämältä spontaaniutta, sitä jonka suurin osa meistä tuntuu hukanneen. Kisadieetti ei sitä ymmärrettävästi tarjoa. Sen tiesin, mutta en osannut odottaa sen vaikutusta itseeni. Kilpailukauden jäädessä taakse, löysin itseni ahdingosta. Olisin halunnut pakata laukun, ostaa lentolipun ja poistua maasta – yksin. Halusin vapautta. Halusin itselleni aikaa.

Elämässä harvoin tulee tilannetta, jossa voisi vain ottaa ja lähteä – juuri nyt. En minäkään päässyt, mutta sydämmellisten ystävieni avulla tuntui että vuorokausiini tuli enemmän tunteja. Treenasin normaalisti ja kävin töissä täyspäiväisesti, silti olin milloin Hangossa, milloin Porvoossa ja Tampereella. Kesässäni ei tuntunut olevan rajoja. Ja se tuntui hyvältä.

Treenit kulkivat, mutta ruokaa sovelsin. Sovelsin paljon. Ilman stressiä. Se oli itselleni tärkein havahtuminen, olla stressaamatta. Kilpakausi oli takana, joten nyt oli mahdollisuus, tarkoitus ja vapaus unohtaa vaaka. Se antoi mahdollisuuden astetta avarampaan elämiseen. Olen sanonut enemmän kyllä ja miettinyt vähemmän mitä jos.

Mennyt kesä oli elämäni parhain. Niin tunnun sanovan joka vuosi – mutta voisiko parempaa tilannetta olla. Vaikka kesä oli täynnä naurua, hyviä muistoja ja tarinoita, joita ei tahdo vielä itsekään ymmärtää, ei se ollut pelkästään ruusuilla tanssimista. Kilpakausi oli jättänyt jälkensä ajatuksiini.

Niitä ajatuksia tulen käsittelemään tulevissa postauksissa.

xxo,
Janina

PS. Eikö ollutkin jo aika päivittää banneria, mitä pidätte uudesta?

Avainsanat: ajatuksia, bodyfitness, elämää, fitness, hyvinvointi, kesä, kisadieetti, kuulumisia, terveys, treeni

Huh 23 2015

17 kommenttia

Ajatuksia, Fit Times, hyvinvointi

Fitness Classic – wrap up

Ajatukset ja tuntemukset vaihtuvat hetkessä ääripäästä toiseen. Onnellinen, ylpeä & motivoitunut VS. pettynyt & häpeävä. En ota selvää omista fiiliksistäni. Tuntuu, että pyörin tässä mylläyksessä yksin. Yritän muodostaa ajatuksistani lauseita siinä onnistumatta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, mutta en ole yllättynyt. Minä olen tämän matkani kulkenut, ei kukaan muu – vaikka tukena ovatkin olleet.

Viimeistelyviikon kuvia. Vasemmalla tiistai, oikealla keskiviikko.

Kilpailuni päättyivät lyhyeen. Tipuin eliminaatiorundilla – mikä oli odotettavissa. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, valkoisen lipun heilutus oli lähellä. Näkyvät vatsalihakset peittyivät yhdessä yössä vesi-ilmapallomaiseen vartaloon. Nesteen määrä oli niin järkyttävän suuri (katso ylläoleva vasemmanpuoleinen kuva), että isot verkkarini olivat kuin legginssit. Lopputulosta oli kuitenkin hankala arvioida ennen viimeistelyjen tekemistä, joten päätimme valmentajani kanssa jatkaa. Halusin uskoa ihmeisiin, mutta vaikka pieniä sellaisia tapahtuikin, ei kunto kiristynyt riittävästi. Kun syksyllä katselin SM karsintojen -kilpailijoiden kuntoja, muistan näyttäneeni Mikolle esimerkkiä omaan silmääni aivan liian pehmeästä kunnosta – sellaiselta en itse haluaisi lavalle noustessa näyttää. No, enköhän näyttänyt siltä.

Miksi nousin lavalle, jos epäilin omaa pärjäämistäni?
Koska jos olisin heittänyt hanskat tiskiin viimeisillä metreillä, olisi vitutus ja pettymys tällä hetkellä aivan eri luokkaa. Uskon, että vaikka oma tavoite jäi saavuttamatta, tulen seuraavien kuukausien aikana tunteitani läpikäydessä ymmärtämään projektin läpiviemisen tärkeyden.

Tiedän nyt, ja tiesin jo ensimmäisen askeleen lavalle ottaessani, löytäneeni lajini. Takahuoneen jännitys ja stressi kunnosta katosivat kirkkaisiin lavavaloihin. Ensimmäisistä lavaminuuteista en juurikaan muista, mutta muuten olin erittäin rauhallinen. Keskityin tuomareihin katseellani, kuuntelin tukijoukkojeni kannustushuutoja ja hymyilin aitoa hymyä. Nautin jokaisesta lavahetkestä, tunsin kuuluvani sinne.

Kuvia katsoessani mietin kuka helvetti päästi ton lavalle! Miksei kukaan ottanut kädestä, vetänyt sivuun ja sanonut suoraan, että nyt kannattaisi mennä kotiin kasvamaan? Kuvien ulkopuolella päällimmäisenä ajatuksena kuitenkin on hyvä mieli siitäkin että kävin itseni nolaamassa. Olen ylpeä, vaikkakin pettynyt. Tämä kilpakausi jätti paljon hampaankoloon. Se kuitenkin kasvatti itseluottamusta, luonnetta sekä nosti treenimotivaation taivaisiin.

Ensi viikolla käymme kilpakauden valmentajani kanssa läpi; missä onnistuttiin, mitä opittiin ja tietysti, miltä tulevaisuus näyttää. Minulle se näyttää valoisalta, sillä tälläisestä kilpasuorituksesta ei voi muutakuin parantaa. Fysiikan parantaminenkin on helppoa, kun tekee mitä rakastaa – nostaa rautaa ja haastaa itseään entistä päättäväisempänä.

Asenne ratkaisee kaikessa. Tiedän epäonnistuneeni, mutta negatiivisissa ajatuksissa vellominen ei vie minua eteenpäin. Keskityn siis positiiviseen.

xxo,
Super-Janina

Avainsanat: ajatuksia, bodyfitness, dieetti, fitness, Fitness Classic, jälkipyykki, kisadieetti, kisakunto, kuulumisia

Huh 18 2015

15 kommenttia

Ajatuksia, Fit Times, hyvinvointi, Yleinen

Kun päätin olla luovuttamatta

Unelma. Sellainen, jonka eteen on valmis tekemään mitä vain. Panostat kaikkesi, lataudut henkisesti ja fyysisesti. Kunnes eteesi tulee hetki, jolloin tunnet unelmasi lipuvan sormiesi välistä.

Viime lauantaina tapahtui jotain todella kummallista. Peilistä takaisin katsoi joku aivan muu. En se ollut minä. Se oli ihminen, joka näytti siltä että se oli syönyt kaksi vuotta Mäkkärissä eikä tiennyt mikä kyykky on. Se tuntu tosi pahalta. Se pelotti ja aiheutti sellaisia tunteita mitä ei ole koskaan aikaisemmin tullut koettua. Ei ainakaan niillä leveleillä. Ensimmäiset ajatukset olivat negatiivisia. Päällimmäisinä pelko ja huoli, sillä siinä vaiheessa ei ollut minkäänlaista käsitystä mikä sai tälläisen reaktion aikaan.

Naamani oli turvonnut, silmät melkein muurautuneet umpeen. Kroppa oli kerännyt lähemmäs kahdeksan kiloa nestettä. Lauantain lääkärikäynti ei hurjasti helpottanut asiaa. Tulin kotiin silmätippojen ja antihistamiinien kanssa. Työpaikallani riehunut silmätulehdus oli kaatanut raavaitakin miehiä sohvan perukoille, joten päätimme estää sen tulemisen. Jokainen lääke käytiin tarkasti Antidoping-listojen kanssa läpi. Sehän olisikin kaiken huippu, jos ihmeiden kautta saisimme kropan lavakuntoon ja sen jälkeen tulisi diskaus. Huonointa huumoria huonoimpina aikoina. Päivän käytön jälkeen silmät tuntuivat normaaleilta, joten lopetin lääkkeiden turhan popsinnan.

Kroppa pysyi tiukasti samannäköisenä. Maanantaina uusintakäynti lääkäriin, sillä olotila vain paheni hetki hetkeltä. Mikään ei auttanut. Seistessä tuntui, että pohkeet keräävät niin paljon nestettä että iho repeää. Se olotila oli todella huono, mutta omat ajatukset olivat vielä huonommat. En tiedä olenko koskaan aiemmin käynyt niin kuopassa. Niin syvällä ja niin nopeasti. Se tunne kun oma unelma valuu pois. Olet painanut 21 viikkoa dieettiä ainoastaan. Sitä varten että matkasi huipentuisi lavalla sinä yhtenä hetkenä. Nauttimaan omasta saavutuksesta. Näyttää sen muille, että pystyt kantamaan itseäsi ylpeänä ja hymyillä sitä – oikeasti – aitoa hymyy. Se ois kaikki jäänyt multa kokematta.

Läheisten avulla päätin olla luovuttamatta. Ei se päätös mikään selkä ollut. Ei se iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Läheiseni ohjasivat jatkamaan. He antoivat voimaa, tuli tsemppiviestejä ja huolestuneita puheluita. Mutta yksikään niistä puheluista tai viesteistä ei epäillyt ettenkö minä nousisi sunnuntaina lavalle. Se merkkaa ihan saatanasti! Se on semmosta järkkymätöntä luottoa, joka luo uskoa myös mulle. Ja se loi sitä paljon.

Ei ole helppoa ollut missään vaiheessa ennen tätä aamua. Pidin mahdollisimman tiukkaa radiohiljaisuutta, jotta saisin keskityttyä omaan tekemiseeni. Facebook sekä Instagram täyttyivät kilpailijoiden kuvista, joissa ihmiset olivat itsestään ylpeitä. Postauksista, joissa he kertoivat katsovansa peilistä tiukkaa, hiilareilla pikkuhiljaa täyttyvää kroppaa. He kaikki pystyivät nauttimaan viimeistelyviikon rentoudesta. Oli myös kuvia, joissa timmiä timmimpi mimmi valittaa turvotusta. Se sai oman fiiliksen entistä pahemmaksi. Ei siksi, ettenkö haluaisi muiden onnistuvan vaan siksi, että oma tilanne oli niin paljon pahempi. Paniikki oli vallannut minut. Mitä jos kroppa ei kuivuisikaan.

Tämän viikon aikana olen itkenyt varmasti koko vuoden edestä. Pienistäkin asioista on seurannut suuri murtuminen. Siihen on riittänyt kisakorkojen jalkaan laitto. Koska olen ollut niin epätietoinen siitä, kehtaanko lavalle sunnuntaina edes nousta. Mutta! Viimeistelyviikkoa ei turhaan kutsuta ihmeiden viikoksi, sillä niin paljon se kroppaa muuttaa. Kroppa on saanut kaikkea sitä mitä se on kaivannut. Lepoa, venyttelyä, kevyempää treeniä ja hiilareita. Olemme takaisin yhteisymmärryksessä ja viemässä projektia hymyillen loppuun.