Hyvät hyssykät, onnen nyssykät – niin paljon sydämiä ja positiivisuutta sain viime kirjoitukseni jälkeen, että sydän pakahtuu! Kiitos <3
Mun tekisi mieli Bachelor-Juhan tavoin vain kiitellä, niin kiitollinen tunnen tällä hetkellä olevani kaikesta ympärilläni. Siihen lukeutuu myös viikon takainen kotona valmistettu Vappu-brunssi, jota miettiessä mun suu kääntyy samantien hymyyn. En tiedä mitä tapahtui kun en vieläkään oo teille kertonut mitä kaikkea ihanuuksia loihdittiinkaan porukalla!
En tosin tiedä, missä menee brunssin raja – oliko meidän (kolme tuntia arvioidusta ajasta myöhässä ollut) kello 16 kattaus enää brunssi vai ei. Niin tai näin, meidän seisova pöytämme notkui herkkuja! Olimme aloittaneet suunnittelemaan vappusunnuntaita jo edellisellä viikolla ja päästessämme Ainon kanssa alkuun lista oli loputon. Yhdestä ideasta syttyi aina lamppu – *ding* – ja yhtäkkiä meidän menúlla ei ollutkaan loppua!
Olimme edellisenä iltana juhlineet ystävämme 30-vuotis -syntymäpäiviä, joiden jäljiltä brunssiporukamme kokoontui ripotellen kotiimme. Kaupassa käynti oli vapaata riemua, lastasimme koreihimme mehukkaita satokauden tuotteita ja jokaisen lempimakuja – eihän nam + nam voi koskaan olla paha. Bataattimuffinsseja, taatelisuklaakakkua, riisipaperirullia, gluteenittomia donitseja – joista piti tulla munkkeja, mutta ne olivatkin keitettäessä hajonneet silmänkäänteessä rasvan sekaan aivan päreiksi, joten vaihdoimme lennosta valmistustapaa. Näiden ja muiden ruokalajien parissa vierähti kokeilevassa keittiössämme neljä tuntia, kokkaajien hallittu kaaos synnytti täydelliset onnenpössyt!
”VOI ONNI!”
Sitä meistä jokainen ajatteli tuona päivänä. Se kiteyttää niin paljon muutakin kuin tuon ystävät yhteentuoneen päivän. Siihen kiteytyy jokaisen meidän elämän pienetkin aallonväreet, hyvät tai huonot, mutta olet onnekas kun elät. Sellainen tunteiden hyökyaalto ylitti mut täysin randomilla päähänpisto-juoksulenkillä. En juurikaan tykkää juoksemisesta, mutta hölköttäessä ilta-auringon paistaessa keskellä vihertävää metsää, lintuorkesterin säestäessä taustalla, nauroin ääneen.
Kuinka onnekas olenkaan, että jalkani edelleen kantavat mua eteenpäin.
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 