Avainsana-arkisto: haastattelu

ESITTELYSSÄ: KILPACHEER MM-HOPEAMITALISTI INA TIITTULA

Kerro vähän itsestäsi; kauan oot harrastanut ja miksi alotit?

Oon harrastanut kilpacheerleadingia 14 vuotta. Alotin helmikuussa 2002 kun mun frendi, rupesi harrastamaan jotain harrastusta eikä se suostunut kertomaan mulle ja meijän toiselle frendille, mikä se uusi harrastus oli. Oltiin silloin 11-vuotiaita kun päätettiin mun ystävän kanssa seurata meidän kaveria salaa treeneihin. Päädyttiin Kisahallille, todettiin “me tullaan kans” ja liityttiin mukaan treeneihin. Mä jatkoin, mutta toinen salapoliisikaveri ei.

Mä sekä mun ystävä harrastetaan edelleen. Jotain siellä ensimmäisessä joukkueessa on tehty oikein, koska ollaan tässä edelleen 14 vuotta myöhemmin. Mulla viedään viimeisiä oman uran osalta, sillä lopetan Maailmanmestaruus-kisoihin.

Mikä sai sut kiinnostumaan ja miksi se on jatkunut noin kauan?

Salaa seurattuani ystävääni päädyin treeneihin, ja luulen että olin ilmeisesti jossain hyvä siellä.

Olin napannut jotain tosi nopeasti ja sitten tajusin, että kehittämistä onkin aika monella osa-alueella. Ajattelin, että liikkuvuus on ensimmäinen asia, jota voin tehdä vapaa-ajalla kotona, koska siihen ei tarvita kavereita. Rupesin silloin venyttelemään tosi paljon ja venyttelin ensimmäisen puol vuotta. Siitä seuraavana keväänä mut palkittiin vuoden kehittyjänä, koska olin tehnyt niin paljon duunia. En tiedä mikä mua ajo tekemään niin paljon duunia mutta nyt mä oon hirveän ilonen, että on ollut jotain joka on sytyttänyt lajin pariin. Sillon se draivi selkeästi lähti itsestä koska siihen ei oo vaadittu ketään muuta.

Vanhemmat piti tätä alussa kummallisena harrastusvalintana. Mua kuskattiin tosi paljon moniin muihinkin harrastuksiin, olin kokeillut vähän kaikkea baletista jalkapalloon, mutta mikään ei niistä napannut samalla tavalla.

Luulen, että tässä on ollut se, että vaikka laji olikin löytynyt kaverin kautta niin mut piti tavallaan osoittaa se, että olin tehnyt itse valintani. Ehkä siinä murrosiän kynnyksellä oon halunnut tehä itse päätökset ja kun päätös oli tehty, niin siinä pysyttiin. En tiedä kumpi painoi alussa enemmän, lajin viehättävyys vai se, että tää on nyt mun juttu.

Onko lajissa erilaisia ”pelipaikkoja”?

Pienestä pitäen pystyy seuraamaan vartalon mittasuhteita, esimerkiksi jalan koosta ja säären pituudesta pystyy yleensä päättelemään minkä mittaiseksi ihminen tulee kasvamaan. Jos valmennuksella on hyvä pelisilmä niin osataan lapsi jo nuorena ohjata sille paikalle mikä tulee pysymään todennäköisesti koko uran ajan. Mutta tietenkään ei näistäkään pysty suoraan ennustamaan, joten paikkojen vaihtuvuutta on.

Mä oon aina ollut siellä pohjalla ja oon siitä tosi ilonen. Mä en oo ikinä oikein kaivannut sinne ilmaan, focuksen keskelle, vaikka se monia lajissa viehättääkin. Pohjalla olemisessa on jotain äijämäistä kun saa olla nostelemassa muita ja kun siinä on hyvä niin onhan se siistiä.

Niin just ja kun tajuat, että kun teet itse asiat paremmin niin sillä toisella on helpompi olla siellä ylhäällä. Siinä on jotain siistiä, jota en oikein osaa pukea sanoiks.

Montako eri paikkaa on?

Käytännössä kolme, loppupeleissä neljä. Voit olla joko takana eli takaspotterina, sinne tulee yleensä pisin ihminen, jolla on vartta jolla tukea. Sitten löytyy kaksi sivunostajaa, pääpohja eli main ja sidebase eli side. Sitten on myös nousijan paikka. Joihinkin näistä paikoista voi ajatua kun mietitään pelkästään nostoja.

Sitten taas meijän pyramideissa, joissa kohotaan max. kolmeen kerrokseen. Pyramidissä voi olla pohjalla alimmassa kerroksessa, toisessa kerroksessa kiinniottajana tai kolmannessa kerroksessa nousijana. Näissä ei välttämättä päde samat roolit kuin nostoissa.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Pekka Pohjakallio

Kuinka tärkeitä ovat pituus, paino ja voimatasot? Mittaatteko niitä jotenkin?

Kaikista tärkein noista on voimatasot. Meijän lajissa on se hyvä puoli, että olit sitten minkä painoinen tai pitunen, niin todennäkösesti sulle löytyy joukkueesta rooli. Voimatasot on tärkeitä, erityisesti räjähtävä- ja nopeusvoima on lajille ominaisia, myös maksimivoima, mutta tekniikan parantuessa monet nostoista/pyramideistä ei ole enää maksimivoimasuorituksia.

Meijän joukkue ei ole käyttänyt hirveästi aikaa testaukseen, sillä meilläkin on sen verran paljon urheilijoita, että veisi paljon aikaa saada kokonaisvaltaiset testitulokset, joista me oikeasti hyödyttäisi. Mä tykkään keskittyä tekemiseen, loppupeleissä tulokset kuitenkin puhuu puolestaan.

Onko nousijalle painorajaa?

Meidän laji ja paino on sellainen kysymys, joka kiinnostaa monia tosi paljon. Mä en oo esimerkiksi ikinä tän lajin parissa joutunut antamaan mun painoani minnekkään. Eli ei nousijoillekaan ei ole painorajaa. Optimaalista toki on, että nousijan mittasuhteet on sellaiset, että häntä on helppo nostaa. Eli esimerkiksi jos olisit kaikista kevyin ja kaikista pisin, niin todennäköisesti sua olisi hankalempi nostaa kuin, et jos olisit lyhyempi. Yleensä sinne ylös karsiutuu jo aikasessa vaiheessa sirorakenteiset ja ketterät urheilijat.

Mä en osaa ollenkaan sanoa mille painohaitarille meijän joukkueen nousijat sijottuu, sekin riippuu paljon lihasmassasta. Toisaalta vaikka lihasmassa saattaa painaa enemmän niin siinä vaiheessa kun me halutaan, että sä meet voltilla suorille käsille nostoon niin, jos sulta ei löydy riittävästi jerkkuu ponnistaa sinne niin se on paljon haastavampaa nostajille.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Pekka Pohjakallio

Teettekö luottamusharjoituksia?

Tää on mun mielestä supertärkeä osa ja toivoisin, että sitä tehtäis ehkä vielä enemmän. Sitä ei missään nimessä pidä aliarvioida, luottamuksen pitää löytyä sekä joukkueen sisällä toisiin urheilijoihin että valmentajiin. Joukkueissa voi olla tosi isoja ikäeroja. Esimerkiksi mun maajoukkuenousija on ’00-syntynyt eli meillä on 10 vuotta ikäeroa. Se vaatii aika paljon että pystyy toimimaan niin eri ikäisten kanssa ja, että luottamus syntyy ilman mitään äitiroolia.

Luottamusharjoituksia tehdään uran alussa, alkeis- ja harrastejoukkueissa paljon. Harjotellaan sitä, miten kaadutaan ja uskalletaan ottaa kiinni. Kaikki joutuu tekemään pompotusrivin läpi ja juoksemaan käsien välistä. Nää harjotukset on tosi tärkeitä, koska ei kaikilla ole luontaista vaistoa, että kun joku alkaa pudota niin ottaisikin sen kiinni eikä väistäisi alta pois. Se on myös semmonen mitä oon huomannut muuallakin elämässä tekeväni, jos joku horjahtaa niin oon heti nappaamassa kiinni. Toisaalta, se on ollut ihan toimiva konsepti kun oon tehnyt paljon töitä senioreiden kanssa.

Miten treenaaminen muuttuu ennen kisoja?

Meillä on peruskuntokausi ja kisaan valmistava kausi. Mun valmennettava joukkue on treenannut tällä peruskaudella esimerkiksi painia, tempaustekniikoita, käsilläseisontaa ja muuta oheistoimintaa. Nyt meillä lähenee kisat pikkuhiljaa, joten treenaaminen muuttuu enemmän lajin omaisemmaksi eli mennään enemmän kokonaisuuksia, eli full-outteja, läpi.

Mitä joukkueen rakentamisessa pitää ottaa huomioon?

Mä voin aika hyvin kertoa tästä meijän tämän kauden MM-joukkueen kautta, koska se on ollut täysin erilainen kokemus mun uralla.

Täksi vuodeksi rakennettiin kokonaan uusi maajoukkue, täysin erilaisella prosessilla. On pitänyt tehdä tietoisesti enemmän töitä sen eteen, että meistä muodostuu joukkue. Projekti alkoi vuosi sitten keväällä karinnoista, jossa valittiin joukkue. Karsinnat tehtiin neljän hengen ryhmissä, joihin kuului takaspotteri, kaksi nostajaa sekä nousija. Joukkueessa meitä on yhteensä 32 henkilöä. Ja kisamatolla on 24 eli meillä on kaksi kokonaista vararyhmää. Kun valituille kerrottiin mukaan pääsystä, meille annettiin kesän ajaksi tehtäviä siitä mitä halutaan kehittään ensimmäiselle leirille elokuussa.

Koko projekti perustuuu leirityksiin, joita meillä on seitsemän. Eli meillä ei ole koko joukkueen yhteisiä treenejä vaikka satutaankin kaikki olemaan Helsingistä. Leirien lisäksi meillä on meijän omien nostoryhmien kanssa treenejä. Mun ryhmä treenaa 3-4 kertaa viikossa, osa sitten enemmän tai vähemmän, riippuen siitä onko mukana seurajoukkueessa vai pitääkö itsenäisesti kisakuntoa yllä. Leirien lisäksi meillä on ollut jonkin verran esiintymisiä, hienoin esiintyminen oli Salibandyn Superfinaalissa viime lauantaina.

Projekti on vaatinut enemmän tietosta työtä ja nyt luottamusharjoitukset on ollu tosi tärkeitä. Meillä on kokonaan uusi joukkue ja uudet valmentajat eli ollaan aloitettu joukkueen rakentaminen ihan perusasioista. Esimerkiksi se, että moikataan kun tavataan, koska se ei ole olettamus koska ei olla tunnettu toisiamme aikasemmin.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Pekka Pohjakallio

Kuinka helppo laji on aloittaa?

Todellakin helppoa! Meijän seurassa on semmoinen joukkue kuin Elephants, jossa harrastajien ikä on ilmeisesti tällä hetkellä 19-75 vuotta ja se on ihan huikea porukka. Siellä on yli 30 harrastajaa, miehiä ja naisia. Se kuvaa mun mielestä hyvin meijän lajin diversiteettiä, siellä voi olla kuka vaan ja kaikki pärjää. Kaikkien ei tarvitse myöskään tähdätä huipulle vaan voi myös vaan harrastaa eikä koskaan oo liian myöhäistä aloittaa. Jos haluu kokeilla niin haluun ehdottomasti kannustaa testaamaan, koska se voi hyvin olla se laji, joka vie sut mukanaan.

Liiton sivuilta löytyy kaikki Suomen seurat, sieltä voi hakea kaupunkikohtaisesti seuroja ja sitten seurojen sivuilta löytyy joukkueet, joihin voi hakea. Joukkueita löytyy myös pelkästään aikuisille eikä kaikki joukkueet tähtää kilpailuihin. Monia kiinnostaa esimerkiksi. akrobatia, mutta meijän lajista saa paljon enemmänkin!

Mitä laji vaatii, mitä joudut uhraamaan?

Mä en käyttäisi sanaa uhrata vaan priorisoida, sillä sitä joutuu tekemään tosi paljon. Mä oon tehnyt valintoja ja oon tosi ilonen siitä, mitä tähän asti on tapahtunut. Tällä hetkellä mulla ei ole oikeastaan vapaa-aikaa, mutta ajattelen että niin pitkään kun teen sitä mistä tykkään niin sillä ei oo niin väliä, koska hyvät kokemukset ja fiilikset on niitä, joita elämässä haluaa saada.

Et vaikka esimerkiksi valmentajatoiminta on lähinnä vapaaehtoista niin on hurjan palkitsevaa nähdä ihmisten oppivan uutta. Myös urheilijan roolissa on ollut tosi opettava kokemus oppia tekemään oikeita urheilijan valintoja. Meenkö aikaisin nukkumaan vaikka tekisi mieli tehdä vielä jotain muuta? Miten syön että oon parhaassa kuosissa kisoissa ja treeneissä? Lähdenkö vielä frendin synttäreille vai jäänkö himaan, koska viikonloppuna on leiri.

Mä uskon, että tosi monet mun parhaista kavereista on tottunut priorisointiini, onhan tää kuitenkin ollut 14 vuoden kasvutarina. Etten oo vaan yhtäkkiä lakannut olemasta heidän elämässä vaan melkein niiden pidempi aikaisten kavereiden kanssa se on ollut koko elämän näin. He tietää, että kun on MM-kausi niin musta ei kuulu mitään, nähdään sitten kesällä, ja kun SM-kausi alkaa, niin palataan jouluna. Siltikin oon aina pyrkinyt olemaan tarvittaessa paikalla, aika harvoin on tullut tilannetta ettei olisi pystynyt joustamaan.

Uusille tuttavuuksille se on kuitenkin tosi vieras ajatus,sillä tosi harvalle mun prioristointi käy järkeen. Varsinkin kun laji on monille lähes tuntematon. Mä sijotan mun elämän asiat tärkeysjärjestykeen jollon ensimmäisenä on treenit, toisena valmennus ja vasta sitten kaikki muut asiat. Se on vaatinut paljon ymmärrystä kavereilta. Toisaalta siinä vaiheessa kun muut alkavat saamaan lapsia, niin tilanne vaatii multa sitä samaa ymmärrystä.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Inan Facebook-albumi

Noudatatko ruokavaliota?

Mä en hirveästi käytä maitotuotteita. En myöskään oo syönyt punaista lihaa seitsemään vuoteen, mutta en oo huomannut välillä vähäisemmällä proteiinin saannilla olevan mitään vaikutusta esimerkiksi lihasmassan kasvattamisen kanssa, pidän huoleen että tarvittavat ravintoarvot tulee täyteen.

Kyllä sen huomaa meijän lajissa, että vaikka paino ei sinäänsä ole oleellinen juttu, niin kyllä se voltti on helpompi tehdä pari kiloa kevyempänä. Painon vaihtelu muuttaa painopistettä sen verran, että joutuu tekemään temppujen eteen enemmän töitä. Mutta kerran kun on löytänyt optimitason painossa niin se on vaan ylläpitämistä.

Saa nähdä mitä sitten tapahtuu kun oma ura loppuu MM-kisojen jälkeen ja miten se vaikuttaa kun ei ole enää pakotetta olla volttikunnossa. Tarkotan tällä siis sitä, ettei ole sellaista suorituksellisia vaatimuksia. Esimerkiksi mä tykkään hirveästi pyöräilystä, mutta tällä hetkellä en oo viittinyt tehä sitä, koska se ei vie mua meijän lajissa eteenpäin. Se tavallaan syö enemmän sitä suorituskykyä. Käytän kestävyysurheiluna uintia, joka on enemmän huoltavaharjoite kuin se, että lähtisin esimerkiksi juoksulenkille, josta en saisi mitään mikä kehittäisi mua cheerleaderina.

Mitä urheilijan elämä merkitsee sulle?

Se on kaikki kaikessa. Se on ihan parasta. Tällä hetkellä tuntuu, että mulla on ollut parhaat 14 vuotta tähän asti. Se, että saan kutsua itseäni urheilijaksi on valtavan tärkeä asia ja mua vähän kauhistuttaa, että mitä tapahtuu MM-kisojen jälkeen kun sitä imagoa, johon oon kytkenyt itteni vuodesta 2006, josta asti kun oon ollut HAC Elitessä eli naisten edustusjoukkueessa ei enää ole.

Urheilu on sellasta mitä mä ehdottomasti haluan jatkaan, oli se sitten muun lajin parissa tai sitten musta tulee kuntoliikkuja. Enkä sano, että se olisi yhtään huonompi vaihtoehto. Urheilijana on ollut hienoa se että jokainen ratkaisu perustuu siihen, miten mä voin parhaiten ja miten musta tulee paras.

Tuun kyllä jatkamaan valmentamista, joka on varmasti pidemmänkin ajan juttu. Saan hirveästi iloa ja intoa siitä kun näen miten muut oppii ja se on melkeen yhtä siistiä kuin tehdä itse asioita. Luulen myös, että vaakakuppi on kallistumassa siihen, että se on jopa vielä siistimpää, mutta nyt nämä viimeiset päivät ajattelen että on siistimpää tehdä itse. Mutta kohta voin antaa vielä enemmän fokusta muiden kehittymiselle.

Elämäsi motto?

“More than a dreamer” on lause, josta tykkään ihan hirveästi. Tykkään ajatuksesta, että olisi enemmän kuin unelmoija ja lähtisi tekemään asioita.

“Be so good they can’t ignore you” on toinen ja ehkä hieman kliseinen motto, mikä on meidän joukkueessa ollut lähtökohta ja tavoite. Kun tekee kaiken paremmin kuin parhaat niin pian on itse paras.

Yritän ja pyrin on myös sanat, jotka haluaisin poistaa sanavarastostani. Niissä on aina 50-50 onnistumisen ja mokaamisen mahdollisuudet. On paljon mukavampi sanoa, että mä teen asioita kuin että pyrkisi tekemään. Silloin on aina jo valmiiksi puoliks epäonnistunut.

ina2

Kuva: Inan Facebook-albumi

Kiitos haastattelusta, onnea hopea-mitalista ja tsemppiä uusiin haasteisiin!

xxo,
Janina

Avainsanat: , ,

Elämää kisadieettaajan puolisona II

Kisadieettini ja -projektini oli pitkä, siten myös mieheni vastaukset. Ensimmäinen osa tarinasta sai hyökyaallollisen positiivista palautetta. Kiitos kaikille. Tästä pääset lukemaan tarinan ensimmäisen osan. Ja tässä tulisi sille jatkoa! Lisäkysymyksiä, kommentteja ja toiveita saa lähettää – sähköpostiin tai kommenttiboksiin!

——————————————————————————————————————————————

Miltä tuntui toisen itsekeskeisyys?

Se oli todella outoa. Ensimmäisenä pisti silmään ärsyttävä tarve toisten hyväksynnälle somessa. Samat kuvat piti ottaa useaan kertaan ja mikään ei ollut hyvä vaikka kuva oli täysin sama. Hehe. Ihmettelin, mistä tarve toisten hyväksynnälle ja huomiolle tulee, kun ei sitä aikasemmin ole näin tarvinnut. Todella tarkkaan verrataan muiden kroppia omaan, vaikka kukaan ei todellisuudessa tiedä miltä toinen näyttää ennen lavalle nousua. Pitäisi vaan pystyä keskittymään omaan kehitykseen, vertailemaan 1-2 viikon välein otettuja kuvia – sieltä tulee se hyvä fiilis ja motivaatiobuustit.

Toisaalta, itsekeskeisyys kuuluu kilpailijan luonteeseen. Janni kävi täyspäiväisesti töissä, treenasi kaksi kertaa päivässä – nämä plus matkat veivät automaattisesti Jannin päivästä noin 12 tuntia. Jannin oli pakko asettaa omat tarpeensa ja tavotteensa etusijalle. Esim. kavereiden synttärit ja illanistujaiset, joissa normaalisti voisi olla yömyöhäänkin ja jatkaa vähemmillä unilla seuraavaan päivään, jäivät.

Vaikuttiko Janinan ruokavalio omiin ruokailuihisi? Söitkö samanlailla vai herkuttelitko myös? Tuntuiko se “pettämiseltä”?

Aika vähän vaikka teimmekin Jannin kanssa yhteiset ruuat. Lisäilin omiin annoksiini sitten niitä “laittomia” mausteita kuten BBQ-kastiketta. Söimme myös yhdessä. Piti kuitenkin hieman pitää silmällä, ettei ruoka mystisesti katoa kun silmä välttää. Hehe. Esimerkiksi kun Jannin tankkauspäivältä oli jäänyt leipää jäljelle, mun oli parempi syödä se jo keittiössä tai viedä mukanani töihin, ettei jäänyt turhaan kiusaamaan.

En kuitenkaan kokenut, että olisi mitään suuria draamoja ollut ruokailuista. Janni ei tuntunut kärsivän suurista herkkuhimoista vaikka niin olisi saattanut olettaa.

Jouduitko kertomaan valkoisia valheita pitääksesi suhteen toimivana tai mielialat tasaisina?

En niinkään valkoisia valheita, vaan enemmänkin jouduin keskittämään Jannin focusta positiivisempiin asioihin ja luomaan uskoa tekemiseen jos tulosta ”ei syntynytkään”. Esimerkiksi niinä hetkinä kun peilissä näkyi Jannille ensimmäisenä vain negatiiviset puolet omasta kehosta. Kisadieetti ei ole taikatemppu, jossa asiat tapahtuvat sormia napsauttamalla. Koitin pitää tekemisen realistisena, mm. se ettei vatsalihakset pilkota, ei tarkoita etteikö homma etenisi.

Janni vasempana.

Janni vasempana.

Viimeinen viikko ei ollut Janinalle helppo. Miltä viimehetken step back tuntui sinusta?
(Voit lukea vaikeuksista tästä ja tästä)

Tuntui pahalta nähdä toinen tuossa kunnossa kun niin pitkältä oltiin tultu. Ollaan treenattu ja syöty täysin ohjeiden mukaan ja sit käy näin! Epäreilua! Mietin vaihtoehtoja mistä se johtuisi, onko treenattu ylikuntoon asti ja nyt Jannin kroppa käy ylikierroksilla keräten vain nestettä. Tässäkin tilanteessa mun piti vaan pysyä rauhallisena eikä itse alkaa hermoilemaan, koska todennäköisesti Jannille olisi tullut totaaliromahdus, jos itse olisin panikoitunut tilanteesta.

Kuunnellutin Jannille motivaatiopuheita, olin tukena, otin itkut ja kaiken epätoivon vastaan.

“We’re in hell right now, and we stay here get the shit kicked out of us, Or we fight our way back, we climb out of hell. One inch at a time!

Vasta kisoja edeltävänä torstaina (kolme päivää ennen kisoja) Janni alkoi hymyilemään, tilanteestasta taidettaisiin selvitä voittajina.

Kisapäivä, Janinan prinsessapäivä. Miten sinä koit kisapäivän, aikaisen aamu ja koko päivän odotuksen?

Aikanen aamu ja herätys sujuivat yllättävän helposti, olo oli tosi energinen ja keskittynyt vaikka herätys olikin super aikaisin, aamu neljältä. Tiesin, ymmärsin ja olin sisäistänyt päivän tärkeyden. Jokainen hetki, jokainen asia, ruoka, tavara, tehtävä oli listattu ja aikataulutettu. Niiden oli sujuttava.

Keskityin 100 % Jannin värin levitykseen, virheisiin ei ollut varaa. (ÄLÄ TÖPÖTÄ!) “Tämä menee vaikka päällä seisten, this is it!, tätä varten on tehty kaikki duuni!” Olimme jo edellisenä päivänä vuoranneet kylpyhuoneen vanhalla lakanalla ja levittäneet ensimmäisen kerroksen – homma oli siis jo hieman tuttua. Keskityin koko aamun Janniin ja hänen juttujensa hoitamiseen, että unohdin itse kokonaan syödä aamupalaa.

Värin kuivuttua ja moneen kertaan tarkastaneena kaikkien tavaroiden olevan mukana lähdettiin Jannin look-tiimin luokse. Meikin ja hiustenlaiton aikana päästin itseni syömään aamupalaan kun en siinä kuitenkaan voinut muutakaan tehdä.

Itse kisapaikalla odotus oli hermoja raastava, jonka jälkeen Janni tulikin melkein yllättäen lavalle, Kun Janni näkyi lavalla, huusin ja taputin niin paljon kun keuhoista lähti, jonka jälkeen huusin kuin 5-vuotias pikkutyttö ja sen jälkeen taas ääni palautui. Haha. Olin todella ylpeä siitä mitä on saavutettu yhdessä, vastoinkäymisistä huolimatta. “V*** siellä se mimmi on P***le lavalla!”

Kun eliminaatiosta ei päästy jatkoon, harmittelin asiaa muutaman sekunnin, jonka jälkeen vastasin Jannin viestiin “Ei haittaa!” Sydämillä koristettuna tietenkin. Se, että ei päästy jatkoon eliminaatiosta, ei kuitenkaan vie pois sitä uskomatonta päättäväisyyttä ja kovaa duunia. Janni kuitenkin selkeästi nautti lavalla olosta ja hoiti siellä kaiken nappiin. Vaikka harmittikin niin ei sitä sinä päivänä jääty harmittelemaan. Olin niin ylpeä Jannista. Odotin vain, että pääsemme kotiin, jossa odotti herkut, joita ystäväni kanssa väsäilimme kahden päivän verran. Hehe.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kilpailijalle saattaa tulla tyhjä olo kisojen jälkeen, miltä susta tuntui tietää että yksi osuus projektista oli nyt ohi?

Olin hyvin tyytyväinen ja huojentunut projektin saamisesta päätökseen, olihan dieetti jatkunut jo kymmeniä viikkoja. Tässä vaiheessa alkoi haastava reverse diet, pehmeä lasku, ei mättöä joka päivä. Kaloreita nosteltiin vähitellen. Nyt alkoi palautuminen arkeen. Söimme ja teimme vapaammin ruokaa, maustoimme – paistoimme esimerkiksi kunnon voissa.

Olimme molemmat odottaneet meille varattua Amsterdamin matkaa muutama viikko kisojen jälkeen. Pääsimme herkuttelemaan, nauttimaan elämästä ja ruuasta.

Minkälaisia ajatuksia sinulla on nyt kun olet kokenut kisadieettaajan puolisona olon? Vahvistuivatko ajatuksesi dieetistä vai muuttuivatko käsityksesi täysin? Miten?

Matka on ollut opettavainen, varsinkin ruuan määrässä ja monipuolisuudessa. Se on myös täysin itsestä kiinni että kuinka ruuat haluaa valmistaa. Tosin helpottaa jos on innostusta kokkaamista kohtaan tai joku joka valmistaa ruokia. Olisihan se aika puuduttavaa Jannin syödä pelkästään kanaa & riisiä, jauhista & parsakaalia.

Ruuan määrä dieetillä oli yllättävän suuri ja vitamiinien määrä hurja normaaliin verrattuna. Muut lisäravinteet kuten protsku ja treeniboosterit kuluivat vauhdilla.

Mitä ja kuinka paljon laji vaatii sen harrastajan puolisolta?

I quote:

”Now I can’t make you do it.
You gotta look at the guy next to you.
Look into his eyes.
Now I think you are going to see a guy who will go that inch with you.
You are going to see a guy
who will sacrifice himself for this team
because he knows when it comes down to it,
you are gonna do the same thing for him.

That’s a team, gentlemen
and either we heal now, as a team,
or we will die as individuals.”

Puolison on oltava täysillä mukana, jokaisessa päivässä. Vilpitöntä rakkautta ja toisen nostamista omien tarpeiden edelle. Todella paljon duunia tapahtuu “taustalla” eikä siitä juurikaan puhuta. Ruuanlaitto, tukeminen, treenipartnerina toimiminen, henkinen valmennus ja luottamus, että on aina käytettävissä – on asioita, joita ei tule ajatelleeksi ennakkoon.

Mitä kisaprojekti opetti sinulle?

Opimme paljon toisistamme, mutta itselle ehkä eniten kärsivällisyyttä. Mikään vastoinkäyminen ei ole liian suuri ylitettäväksi. Koskaan ei pidä luovuttaa.

Tuntuiko dieetti ja kisarumba sen arvoiselta kun kisoista ei tullut sijoitusta? Miten reagoisit jos Janina päättäisi kilpailla uudestaan?

Omasta mielestäni, kehitys ja rankka duuni eivät ole hukkaan heitetty sen takia, ettei kilpailusta tullut pokaalia. Itsellä ainakin jäi ihan hyvä fiilis dieetin ja kisarumban jälkeen. Aina on jotain parannettavaa. Jos jotain muuttaisin, niin laittaisin Jannin aikaisemmin nukkumaan ja rajoittaisin kännykän käyttöä.

Odotan innolla seuraava mahdollista projektia, olen täysillä mukana. Nyt kun tietää minkälaista on luvassa, valmistautumisen luulisi olevan hieman helpompaa, niin mulle kuin Jannillekkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitä neuvoja antaisit tulevien kisaajien puolisoille?

Pitää muistaa kokoajan pitää mielessä, että YHDESSÄ tehdään tää projekti. Jos ajattelee – “taas se pyytää mua tekee sille ruokaa tai tuomaan jotain” – sillon oot itsekäs eikä sille oo tilaa kun oot puolison roolissa kisadieetillä. Se on sun tehtävä kisadieetin ajan. Se ei oo kuitenkaan niin pitkä aika loppujen lopuksi. Kun toiselle tulee rankkoja hetkiä, takapakkeja, sillon on sun hetki loistaa myötätunnolla ja läheisyydellä. Pitää osaa olla nöyrä, sun tehtävä on tukea ja olla vahvana, ilman sua se ei välttämättä pärjäisi!

——————————————————————————————————————————————

xxo,
Miko & Janina

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

Elämää kisadieettaajan puolisona I

Kisadieettiläisen arki, oli sitten sinkku tai parisuhteessa, yksin tai avoliitossa asuva, vaikuttaa suuresti hänen läheisiinsä. Kulisseja harvemmin raotetaan ja elämää katsotaan vaaleanpunaisin lasein. Arkea koristetaan sydämin sekä hopeareunuksin. Jokaisen dieetti sujuu hieman erilailla, tässä meidän rehellinen tarinamme – mieheni näkökulmasta.

——————————————————————————————————————————————

Miltä tuntui Janinan päätös kilpailemisesta?

Ensiajatukseni oli “todellakin!” Olin todella ylpeä Jannin kunnianhimoisuudesta haastaa itseään jatkuvasti. Halusin heti kertoa tämän myös kavereilleni. Saalaa siitä haaveilinkin Fitnessmalli-projektin jälkeen, että milloinhan mimmi hyökkää lavalle. Minusta päätös tuntui oikealta, kun lavalle ei tähdätty heti seuraaviin kisoihin. Päätös oli harkittu, joten tiesin että tästä tulee hyvä juttu vaikka jännittikin, miten tästä eteenpäin.

Minkälaisia ajatuksia ja oletuksia sinulla oli kisadieetistä ja siitä, minkälaista projekti tulisi olemaan?

Olen kisadieeteistä jonkun verran lueskellut ja seurannut mm. Nicole Wilkinsiä ja miesten puolella Jay Cutleria ja Ronnie Colemania. Tiesin, että edessä on rankkaa treeniä ja tarkkaa ruokavaliota, mutta ei kuitenkaan kuivaa kanaa ja parsakaalia. Ateriat tulisi tehdä tarkasti ohjeiden mukaan, mutta mielikuvitusta käyttäen ruokia valmistaessa. Tiesin, että rahaa tulee meneemään mm. lisäravinteisiin sekä valmennuksiin huomattavasti enemmän kuin “off kaudella”.

Ajatus pitkästä kisadieetistä pelotti, “tuleeko Janni olemaan tiukalla ruokavaliolla koko tämän ajan kisoihin asti” – oli se sitten keväällä tai syksyllä, on aika pitkä. Huolia heräsi myös, kuinka Jannin kroppa kestäisi ekat kisat, kun kaloreita tullaan vähentämään progressiivisesti. Missä vaiheessa alkaisi se hiilarivajekiukku, mitä kisadieeteistä kovasti mainostetaan. Loppujen lopuksi aika vähillä “hulk smash” hetkillä selvittiin.

20150416_114208

Tervetuloa meidän kotialbumiimme! Heh.

Miltä dieettiaika tuntui?

Dieettiaika ei omalta kohdaltani tuntunut niinkään pitkältä. Päivät sisälsivät paljon valmistelemista oman duunin lisäksi, eikä sitä kerennyt oikein ajattelemaan. Pidin huolta, että Jannin ruoat ja treenijuomat olivat valmiina eikä mitään unohtunut, mutta pitihän munkin muistaa syödä.

Olin kikseissä, koska sain haastetta ruuanlaittoon. Varsinkin valkoisen ja mauttoman kalan kanssa, jota Janni suostuisi syömään. Pääsin toteuttamaan itseäni keittiössä uudella tapaa ja leikkimään mausteilla. Tein esimerkiksi bataattia pariisin peruna –tyylillä. Pyörittelin kaneli-inkivääri maustesekoituksessa, vähän niinkuin oldskool dipattavia tikkareita. Mielikuvitusta sai käyttää kuten lasta uuteen ruokaan totuttaessa. Hehe.

Oli upeeta nähdä kuinka Jannin kroppa alkoi muuttumaan jo lyhyessä ajassa. Kroppa alkoi saamaan muotoa, lihakset erottuivat selkeämmin. Jaloista huomasi ensimmäisiä kehityksen merkkejä, ”hetkinen, onko noi sun jalat!?” Alussa muutos oli huomattavan nopeaa, jos kasvoja ei olisi nähnyt ei välttämättä olisi tunnistanut Jannia. Tissit todellakin uhrautuivat ensimmäisenä – “I volunteer as a tribute!”

Tuntui että Janni oli myös paljon herkemmässä tilassa. Pienet asiat saattoivat paisua turhan suuriksi. Normaalisti kehityksen kanssa on oltu kärsivällisiä, dieetillä kaksikin viikkoa saattoivat tuntua Jannista loputtomilta. “Miksei mitään oo tapahtunut!” Hän oli todella malttamaton. Melkein jokainen aamu alkoi peilistä..

Miten suhteenne kesti projektin?

Jannin päivät alkoivat aikaisin ja päättyivät myöhään. Tasapainottelua työn ja treenien välillä, töistä salille ja salilta, iltapalan kautta, nukkumaan. Illat olivat lepoa varten. Mitä pidemmälle dieetti eteni, sitä enemmän Janni halusi omaa tilaa kunhan ruoat tuotaisiin syliin. Hehe. Vaikka olimmekin illat yhdessä, katsoimme sarjoja ja elokuvia, joiden aikana Janni usein nukahtikin. Yhdessä olo ei ollut aktiivista.

Opimme molemmat todella paljon toisistamme ja itsestämme projektin aikana. Tälläinen projekti kyllä koettelee suhdetta ja vie äärirajoille. Ei niinkään kisadieetin aikana vaan kisojen jälkeen. Arkeen paluu ei olekkaan niin helppoa – paluuta samaan ei ole.

Monet ominaisuuteni vahvistuivat. Huomasin olevani vieläkin kärsivällisempi ja huolehtivaisempi. Opin tunnistamaan Jannin purkautumisista mikä oli yleistä väsymystä ja mikä oli osoitettu henkilökohtaisesti minuun. Suurin osa tunteenpurkauksista ei ollut minusta johtuvaa, vaikka kohdistuivatkin suoraan minuun.

Kisadieetti tappaa halut. Miltä tuntui kun seksiä ei ollutkaan?

On outoa, ettei asiasta juurikaan puhuta tai tuoda esille kisadieetin “varjopuolia”. Olihan se kuivakausi hankala. Kisavalmistumisen tuoma stressi varmasti vei halut, kuten muutkin energiat. “Voiko olla, että kun siitä ei ole suoranaisesti hyötyä dieetin etenemisessä, niin siitä on helppo luopua?” Luin joskus artikkelin, jossa verrattiin naisten kovaa salitreeniä orgasmiin – voiko se todella olla niin?

20150307_143956

Miltä sinusta tuntui kun Janina oli fyysisesti ja henkisesti väsynyt?

Yksi hankalimmista hetkistä oli kun Janni oli käymässä Tampereella treenileirillä. Leirin päätyttyä sunnuntaina Janni soitti itkien ajomatkaltaan. Hän oli näyttänyt kuntoaan tiiminsä toiselle kisavalmentajalle ja palaute oli ollut radikaali. Palaute oli tuntunut kuin isku vasten kasvoja. Itkulle ei kuulunut loppua ja tuntui pahalta ettei pystynyt olemaan läsnä. Oli vain löydettävä joku positiivinen näkökulma asiaan ja verbaalisesti lohduttaa toista. Tästäkin pääsimme yli ja Janni löysikin yhden treenaamisen tärkeimmistä taidoista, kuinka kääntää negatiivinen asia energiaksi salilla.

Muistan myös tapauksen, olisiko ollut jopa viimeinen treeni ennen palauttelu- ja kisaviikkoa. Olin saanut omat treenit salilla valmiiksi ja katsoin, että Janni vielä vispaa HIIT:iä cardio-laitteessa, kyyneleet naamalla. Tuolloin kävi mielessä, että missä menee ihmisen rajat? Onko nyt ylitetty fyysisen ja henkisen raja kun toinen itkee mutta jatkaa silti. Mun tehtävä oli pysyä vahvana ja olla tukena. Jannin lopetettua vain keräiltiin fiiliksiä. Halailtiin ja lohduteltiin, nyt on annettu kaikki.

Jokaisella diettaajalla tulee heikkoja hetkiä. Miten noina hetkinä tuit ja autoit toista?

Yksi noista hetkistä oli kun Janni lähetti kuvaviestin töistä, jossa päivän lounas oli levinnyt työpaikan taukohuoneenlattialle. Ei tarvinnut kertaakaan miettiä miten reagoida, olinhan itse vapaalla, paras vain tehdä uusi ateria ja lähteä samantien viemään sitä keskustaan.

Suurin osa heikoista hetkistä oli henkisen kantin pieniä romahduksia. Kuuntelin ja olin läsnä. Halasin ja olin vain hiljaa. Varmistelin Jannille, ettei hän ole yksin tässä tilanteessa.

20150307_144000

Kärsivätkö yhteiset hetket toisen tarkasta elämänvaiheesta?

Yhteisissä hetkissä läheisyys oli tarpeetonta, joten sitä oli turha yrittää hakea. Piti olla läsnä kun toinen sitä tarvitsi, mutta itse ei saanut sitä vaatia. “En jaksa, oon ihan poikki. Tajuutko että pitää herätä 7h päästä.”

Kisadieetillä yhteiset hetket koostuivat suurimmaksi osaksi salilla treenaamisesta. Muutoin piti ottaa ruoka-ajat tarkemmin huomioon. Leffaan oli helpoin mennä sillä ruoat kulkivat näppärästi mukana ja ajoitus oli mahdollista tehdä omaan aikatauluun sopivaksi.

Miten Janina muuttui dieetin aikana?

Alkuvaiheessa tuli esiin ikävä tapa uppoutua puhelimen kautta someen ja verrata itseään muihin. Tarkemmin sanottuna Instagramin käytöllä oli aivan käsittämätön vaikutus dieetin aikana Jannin ajatuksiin. Ihan kuin se määrittelisi kuka hän oli ja kuinka hyvässä kunnossa oli juuri sillä hetkellä. Arkiasut muodostuivat erilaisista treenitrikoista, useimpina päivinä Janni meni suoraan töistä salille tai salilta töihin.

Tämäkin kuva on yksi niistä, joita ei taida olla koskaan julkaistu. Vaikka hymyä riitti, reidet eivät olleet kiristyneet tarpeeksi

Tämäkin kuva on yksi niistä, joita ei taida olla koskaan julkaistu. Vaikka hymyä riitti, reidet eivät olleet kiristyneet tarpeeksi

Miltä tuntui ”seisoa sivussa” toisen muuttuessa?

Koin, että olemme tiimi, joten suoranaista sivuun jäämisen tunnetta ei tullut. Toki oli hetkiä jolloin olisin kaivannut kiitosta ja arvostusta omasta panoksestani, mutta ne tulivatkin omalla ajallaan kisojen jälkeen. Musta oli todella kiva nähdä kuinka kehitystä tulee, vaikkakin oli hyvin turhauttavaa katsoa sivusta kuinka Jannin mielestä sitä olisi pitänyt aina olla enemmän. Hän ei tuntunut osaavan olla mihinkään tyytyväinen. Samalla heräsi itsellekkin sellainen fiilis, että olenko itse treenannut tarpeeksi tai riittävän kovaa.

——————————————————————————————————————————————

Tarinan toisen osan voit lukea täältä.

xxo,
Janina & Miko

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,
%d bloggers like this: