ESITTELYSSÄ: KILPACHEER MM-HOPEAMITALISTI INA TIITTULA

Kerro vähän itsestäsi; kauan oot harrastanut ja miksi alotit?

Oon harrastanut kilpacheerleadingia 14 vuotta. Alotin helmikuussa 2002 kun mun frendi, rupesi harrastamaan jotain harrastusta eikä se suostunut kertomaan mulle ja meijän toiselle frendille, mikä se uusi harrastus oli. Oltiin silloin 11-vuotiaita kun päätettiin mun ystävän kanssa seurata meidän kaveria salaa treeneihin. Päädyttiin Kisahallille, todettiin “me tullaan kans” ja liityttiin mukaan treeneihin. Mä jatkoin, mutta toinen salapoliisikaveri ei.

Mä sekä mun ystävä harrastetaan edelleen. Jotain siellä ensimmäisessä joukkueessa on tehty oikein, koska ollaan tässä edelleen 14 vuotta myöhemmin. Mulla viedään viimeisiä oman uran osalta, sillä lopetan Maailmanmestaruus-kisoihin.

Mikä sai sut kiinnostumaan ja miksi se on jatkunut noin kauan?

Salaa seurattuani ystävääni päädyin treeneihin, ja luulen että olin ilmeisesti jossain hyvä siellä.

Olin napannut jotain tosi nopeasti ja sitten tajusin, että kehittämistä onkin aika monella osa-alueella. Ajattelin, että liikkuvuus on ensimmäinen asia, jota voin tehdä vapaa-ajalla kotona, koska siihen ei tarvita kavereita. Rupesin silloin venyttelemään tosi paljon ja venyttelin ensimmäisen puol vuotta. Siitä seuraavana keväänä mut palkittiin vuoden kehittyjänä, koska olin tehnyt niin paljon duunia. En tiedä mikä mua ajo tekemään niin paljon duunia mutta nyt mä oon hirveän ilonen, että on ollut jotain joka on sytyttänyt lajin pariin. Sillon se draivi selkeästi lähti itsestä koska siihen ei oo vaadittu ketään muuta.

Vanhemmat piti tätä alussa kummallisena harrastusvalintana. Mua kuskattiin tosi paljon moniin muihinkin harrastuksiin, olin kokeillut vähän kaikkea baletista jalkapalloon, mutta mikään ei niistä napannut samalla tavalla.

Luulen, että tässä on ollut se, että vaikka laji olikin löytynyt kaverin kautta niin mut piti tavallaan osoittaa se, että olin tehnyt itse valintani. Ehkä siinä murrosiän kynnyksellä oon halunnut tehä itse päätökset ja kun päätös oli tehty, niin siinä pysyttiin. En tiedä kumpi painoi alussa enemmän, lajin viehättävyys vai se, että tää on nyt mun juttu.

Onko lajissa erilaisia ”pelipaikkoja”?

Pienestä pitäen pystyy seuraamaan vartalon mittasuhteita, esimerkiksi jalan koosta ja säären pituudesta pystyy yleensä päättelemään minkä mittaiseksi ihminen tulee kasvamaan. Jos valmennuksella on hyvä pelisilmä niin osataan lapsi jo nuorena ohjata sille paikalle mikä tulee pysymään todennäköisesti koko uran ajan. Mutta tietenkään ei näistäkään pysty suoraan ennustamaan, joten paikkojen vaihtuvuutta on.

Mä oon aina ollut siellä pohjalla ja oon siitä tosi ilonen. Mä en oo ikinä oikein kaivannut sinne ilmaan, focuksen keskelle, vaikka se monia lajissa viehättääkin. Pohjalla olemisessa on jotain äijämäistä kun saa olla nostelemassa muita ja kun siinä on hyvä niin onhan se siistiä.

Niin just ja kun tajuat, että kun teet itse asiat paremmin niin sillä toisella on helpompi olla siellä ylhäällä. Siinä on jotain siistiä, jota en oikein osaa pukea sanoiks.

Montako eri paikkaa on?

Käytännössä kolme, loppupeleissä neljä. Voit olla joko takana eli takaspotterina, sinne tulee yleensä pisin ihminen, jolla on vartta jolla tukea. Sitten löytyy kaksi sivunostajaa, pääpohja eli main ja sidebase eli side. Sitten on myös nousijan paikka. Joihinkin näistä paikoista voi ajatua kun mietitään pelkästään nostoja.

Sitten taas meijän pyramideissa, joissa kohotaan max. kolmeen kerrokseen. Pyramidissä voi olla pohjalla alimmassa kerroksessa, toisessa kerroksessa kiinniottajana tai kolmannessa kerroksessa nousijana. Näissä ei välttämättä päde samat roolit kuin nostoissa.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Pekka Pohjakallio

Kuinka tärkeitä ovat pituus, paino ja voimatasot? Mittaatteko niitä jotenkin?

Kaikista tärkein noista on voimatasot. Meijän lajissa on se hyvä puoli, että olit sitten minkä painoinen tai pitunen, niin todennäkösesti sulle löytyy joukkueesta rooli. Voimatasot on tärkeitä, erityisesti räjähtävä- ja nopeusvoima on lajille ominaisia, myös maksimivoima, mutta tekniikan parantuessa monet nostoista/pyramideistä ei ole enää maksimivoimasuorituksia.

Meijän joukkue ei ole käyttänyt hirveästi aikaa testaukseen, sillä meilläkin on sen verran paljon urheilijoita, että veisi paljon aikaa saada kokonaisvaltaiset testitulokset, joista me oikeasti hyödyttäisi. Mä tykkään keskittyä tekemiseen, loppupeleissä tulokset kuitenkin puhuu puolestaan.

Onko nousijalle painorajaa?

Meidän laji ja paino on sellainen kysymys, joka kiinnostaa monia tosi paljon. Mä en oo esimerkiksi ikinä tän lajin parissa joutunut antamaan mun painoani minnekkään. Eli ei nousijoillekaan ei ole painorajaa. Optimaalista toki on, että nousijan mittasuhteet on sellaiset, että häntä on helppo nostaa. Eli esimerkiksi jos olisit kaikista kevyin ja kaikista pisin, niin todennäköisesti sua olisi hankalempi nostaa kuin, et jos olisit lyhyempi. Yleensä sinne ylös karsiutuu jo aikasessa vaiheessa sirorakenteiset ja ketterät urheilijat.

Mä en osaa ollenkaan sanoa mille painohaitarille meijän joukkueen nousijat sijottuu, sekin riippuu paljon lihasmassasta. Toisaalta vaikka lihasmassa saattaa painaa enemmän niin siinä vaiheessa kun me halutaan, että sä meet voltilla suorille käsille nostoon niin, jos sulta ei löydy riittävästi jerkkuu ponnistaa sinne niin se on paljon haastavampaa nostajille.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Pekka Pohjakallio

Teettekö luottamusharjoituksia?

Tää on mun mielestä supertärkeä osa ja toivoisin, että sitä tehtäis ehkä vielä enemmän. Sitä ei missään nimessä pidä aliarvioida, luottamuksen pitää löytyä sekä joukkueen sisällä toisiin urheilijoihin että valmentajiin. Joukkueissa voi olla tosi isoja ikäeroja. Esimerkiksi mun maajoukkuenousija on ’00-syntynyt eli meillä on 10 vuotta ikäeroa. Se vaatii aika paljon että pystyy toimimaan niin eri ikäisten kanssa ja, että luottamus syntyy ilman mitään äitiroolia.

Luottamusharjoituksia tehdään uran alussa, alkeis- ja harrastejoukkueissa paljon. Harjotellaan sitä, miten kaadutaan ja uskalletaan ottaa kiinni. Kaikki joutuu tekemään pompotusrivin läpi ja juoksemaan käsien välistä. Nää harjotukset on tosi tärkeitä, koska ei kaikilla ole luontaista vaistoa, että kun joku alkaa pudota niin ottaisikin sen kiinni eikä väistäisi alta pois. Se on myös semmonen mitä oon huomannut muuallakin elämässä tekeväni, jos joku horjahtaa niin oon heti nappaamassa kiinni. Toisaalta, se on ollut ihan toimiva konsepti kun oon tehnyt paljon töitä senioreiden kanssa.

Miten treenaaminen muuttuu ennen kisoja?

Meillä on peruskuntokausi ja kisaan valmistava kausi. Mun valmennettava joukkue on treenannut tällä peruskaudella esimerkiksi painia, tempaustekniikoita, käsilläseisontaa ja muuta oheistoimintaa. Nyt meillä lähenee kisat pikkuhiljaa, joten treenaaminen muuttuu enemmän lajin omaisemmaksi eli mennään enemmän kokonaisuuksia, eli full-outteja, läpi.

Mitä joukkueen rakentamisessa pitää ottaa huomioon?

Mä voin aika hyvin kertoa tästä meijän tämän kauden MM-joukkueen kautta, koska se on ollut täysin erilainen kokemus mun uralla.

Täksi vuodeksi rakennettiin kokonaan uusi maajoukkue, täysin erilaisella prosessilla. On pitänyt tehdä tietoisesti enemmän töitä sen eteen, että meistä muodostuu joukkue. Projekti alkoi vuosi sitten keväällä karinnoista, jossa valittiin joukkue. Karsinnat tehtiin neljän hengen ryhmissä, joihin kuului takaspotteri, kaksi nostajaa sekä nousija. Joukkueessa meitä on yhteensä 32 henkilöä. Ja kisamatolla on 24 eli meillä on kaksi kokonaista vararyhmää. Kun valituille kerrottiin mukaan pääsystä, meille annettiin kesän ajaksi tehtäviä siitä mitä halutaan kehittään ensimmäiselle leirille elokuussa.

Koko projekti perustuuu leirityksiin, joita meillä on seitsemän. Eli meillä ei ole koko joukkueen yhteisiä treenejä vaikka satutaankin kaikki olemaan Helsingistä. Leirien lisäksi meillä on meijän omien nostoryhmien kanssa treenejä. Mun ryhmä treenaa 3-4 kertaa viikossa, osa sitten enemmän tai vähemmän, riippuen siitä onko mukana seurajoukkueessa vai pitääkö itsenäisesti kisakuntoa yllä. Leirien lisäksi meillä on ollut jonkin verran esiintymisiä, hienoin esiintyminen oli Salibandyn Superfinaalissa viime lauantaina.

Projekti on vaatinut enemmän tietosta työtä ja nyt luottamusharjoitukset on ollu tosi tärkeitä. Meillä on kokonaan uusi joukkue ja uudet valmentajat eli ollaan aloitettu joukkueen rakentaminen ihan perusasioista. Esimerkiksi se, että moikataan kun tavataan, koska se ei ole olettamus koska ei olla tunnettu toisiamme aikasemmin.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Pekka Pohjakallio

Kuinka helppo laji on aloittaa?

Todellakin helppoa! Meijän seurassa on semmoinen joukkue kuin Elephants, jossa harrastajien ikä on ilmeisesti tällä hetkellä 19-75 vuotta ja se on ihan huikea porukka. Siellä on yli 30 harrastajaa, miehiä ja naisia. Se kuvaa mun mielestä hyvin meijän lajin diversiteettiä, siellä voi olla kuka vaan ja kaikki pärjää. Kaikkien ei tarvitse myöskään tähdätä huipulle vaan voi myös vaan harrastaa eikä koskaan oo liian myöhäistä aloittaa. Jos haluu kokeilla niin haluun ehdottomasti kannustaa testaamaan, koska se voi hyvin olla se laji, joka vie sut mukanaan.

Liiton sivuilta löytyy kaikki Suomen seurat, sieltä voi hakea kaupunkikohtaisesti seuroja ja sitten seurojen sivuilta löytyy joukkueet, joihin voi hakea. Joukkueita löytyy myös pelkästään aikuisille eikä kaikki joukkueet tähtää kilpailuihin. Monia kiinnostaa esimerkiksi. akrobatia, mutta meijän lajista saa paljon enemmänkin!

Mitä laji vaatii, mitä joudut uhraamaan?

Mä en käyttäisi sanaa uhrata vaan priorisoida, sillä sitä joutuu tekemään tosi paljon. Mä oon tehnyt valintoja ja oon tosi ilonen siitä, mitä tähän asti on tapahtunut. Tällä hetkellä mulla ei ole oikeastaan vapaa-aikaa, mutta ajattelen että niin pitkään kun teen sitä mistä tykkään niin sillä ei oo niin väliä, koska hyvät kokemukset ja fiilikset on niitä, joita elämässä haluaa saada.

Et vaikka esimerkiksi valmentajatoiminta on lähinnä vapaaehtoista niin on hurjan palkitsevaa nähdä ihmisten oppivan uutta. Myös urheilijan roolissa on ollut tosi opettava kokemus oppia tekemään oikeita urheilijan valintoja. Meenkö aikaisin nukkumaan vaikka tekisi mieli tehdä vielä jotain muuta? Miten syön että oon parhaassa kuosissa kisoissa ja treeneissä? Lähdenkö vielä frendin synttäreille vai jäänkö himaan, koska viikonloppuna on leiri.

Mä uskon, että tosi monet mun parhaista kavereista on tottunut priorisointiini, onhan tää kuitenkin ollut 14 vuoden kasvutarina. Etten oo vaan yhtäkkiä lakannut olemasta heidän elämässä vaan melkein niiden pidempi aikaisten kavereiden kanssa se on ollut koko elämän näin. He tietää, että kun on MM-kausi niin musta ei kuulu mitään, nähdään sitten kesällä, ja kun SM-kausi alkaa, niin palataan jouluna. Siltikin oon aina pyrkinyt olemaan tarvittaessa paikalla, aika harvoin on tullut tilannetta ettei olisi pystynyt joustamaan.

Uusille tuttavuuksille se on kuitenkin tosi vieras ajatus,sillä tosi harvalle mun prioristointi käy järkeen. Varsinkin kun laji on monille lähes tuntematon. Mä sijotan mun elämän asiat tärkeysjärjestykeen jollon ensimmäisenä on treenit, toisena valmennus ja vasta sitten kaikki muut asiat. Se on vaatinut paljon ymmärrystä kavereilta. Toisaalta siinä vaiheessa kun muut alkavat saamaan lapsia, niin tilanne vaatii multa sitä samaa ymmärrystä.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Inan Facebook-albumi

Noudatatko ruokavaliota?

Mä en hirveästi käytä maitotuotteita. En myöskään oo syönyt punaista lihaa seitsemään vuoteen, mutta en oo huomannut välillä vähäisemmällä proteiinin saannilla olevan mitään vaikutusta esimerkiksi lihasmassan kasvattamisen kanssa, pidän huoleen että tarvittavat ravintoarvot tulee täyteen.

Kyllä sen huomaa meijän lajissa, että vaikka paino ei sinäänsä ole oleellinen juttu, niin kyllä se voltti on helpompi tehdä pari kiloa kevyempänä. Painon vaihtelu muuttaa painopistettä sen verran, että joutuu tekemään temppujen eteen enemmän töitä. Mutta kerran kun on löytänyt optimitason painossa niin se on vaan ylläpitämistä.

Saa nähdä mitä sitten tapahtuu kun oma ura loppuu MM-kisojen jälkeen ja miten se vaikuttaa kun ei ole enää pakotetta olla volttikunnossa. Tarkotan tällä siis sitä, ettei ole sellaista suorituksellisia vaatimuksia. Esimerkiksi mä tykkään hirveästi pyöräilystä, mutta tällä hetkellä en oo viittinyt tehä sitä, koska se ei vie mua meijän lajissa eteenpäin. Se tavallaan syö enemmän sitä suorituskykyä. Käytän kestävyysurheiluna uintia, joka on enemmän huoltavaharjoite kuin se, että lähtisin esimerkiksi juoksulenkille, josta en saisi mitään mikä kehittäisi mua cheerleaderina.

Mitä urheilijan elämä merkitsee sulle?

Se on kaikki kaikessa. Se on ihan parasta. Tällä hetkellä tuntuu, että mulla on ollut parhaat 14 vuotta tähän asti. Se, että saan kutsua itseäni urheilijaksi on valtavan tärkeä asia ja mua vähän kauhistuttaa, että mitä tapahtuu MM-kisojen jälkeen kun sitä imagoa, johon oon kytkenyt itteni vuodesta 2006, josta asti kun oon ollut HAC Elitessä eli naisten edustusjoukkueessa ei enää ole.

Urheilu on sellasta mitä mä ehdottomasti haluan jatkaan, oli se sitten muun lajin parissa tai sitten musta tulee kuntoliikkuja. Enkä sano, että se olisi yhtään huonompi vaihtoehto. Urheilijana on ollut hienoa se että jokainen ratkaisu perustuu siihen, miten mä voin parhaiten ja miten musta tulee paras.

Tuun kyllä jatkamaan valmentamista, joka on varmasti pidemmänkin ajan juttu. Saan hirveästi iloa ja intoa siitä kun näen miten muut oppii ja se on melkeen yhtä siistiä kuin tehdä itse asioita. Luulen myös, että vaakakuppi on kallistumassa siihen, että se on jopa vielä siistimpää, mutta nyt nämä viimeiset päivät ajattelen että on siistimpää tehdä itse. Mutta kohta voin antaa vielä enemmän fokusta muiden kehittymiselle.

Elämäsi motto?

“More than a dreamer” on lause, josta tykkään ihan hirveästi. Tykkään ajatuksesta, että olisi enemmän kuin unelmoija ja lähtisi tekemään asioita.

“Be so good they can’t ignore you” on toinen ja ehkä hieman kliseinen motto, mikä on meidän joukkueessa ollut lähtökohta ja tavoite. Kun tekee kaiken paremmin kuin parhaat niin pian on itse paras.

Yritän ja pyrin on myös sanat, jotka haluaisin poistaa sanavarastostani. Niissä on aina 50-50 onnistumisen ja mokaamisen mahdollisuudet. On paljon mukavampi sanoa, että mä teen asioita kuin että pyrkisi tekemään. Silloin on aina jo valmiiksi puoliks epäonnistunut.

ina2

Kuva: Inan Facebook-albumi

Kiitos haastattelusta, onnea hopea-mitalista ja tsemppiä uusiin haasteisiin!

xxo,
Janina

Avainsanat: , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: