JANINA MICHAELA

Elänkö syödäkseni vai syönkö elääkseni?

Kisadieetin jälkeen elin syödäkseni – aika ei todellakaan kultaa muistoja tässä asiassa. Viime viikolla kerroin teille loppuvuodestani, jonka päätin pitää herkuttomana – löytääkseni ruokailuihini hieman enemmän järkeä ja saadakseni takaisin aktiivisen, sporttisen olotilan.

Mitä kisojen jälkeen oikein tapahtui? Odottelimme lavan takana tietoa eliminaatiokierroksen tuloksista. Saadessani tiedon jatkosta putoamisesta nappasin empimättä vesipullon. Janoon oli ehtinyt tottua, mutta silti se oli ensimmäisenä mielessä. Vesipullo tyhjenikin heittämällä. Nyt pitäisi syödä, nyt on se hetki! ajattelin ja kaivoin Questbarin laukustani – tän on pakko olla hyvää! Ei, ei vain ollutkaan. Olin myös pakannut pienen suklaapatukan mukaan, nappasin palasen – ehh, inhottavaa. Hetkeen ei tuntunut mikään maistuvan, join vain vettä. Koitin syödä äidiltä toivomaani lohta ja perunamuussia, ei sekään oikein uponnut. Suklaapatukka katosi kuitenkin suihini jutellessani paikalle saapuneiden läheisteni kanssa. Lähtiessämme Kulttuuritalolta syömisen himo alkoi hiipimään ajatuksiini. Kotiin päästessämme napsin sieltä täältä, söin jopa kakun koristeita! Hah.

Muutama päivä kisojen jälkeen oli holtitonta, ensimmäisinä päivänä söin koska voin. Croisantteja ja Nutellaa, juustokakkua, raakasuklaata, taisi olla irtokarkkeja ja jäätelöä. Ei tarvitse kauaa ihmetellä mistä olen pelastusrenkaani saanut. Sain onneksi kiinni ateriarytmistä, mutta silti herkkuja lipsahti aterioiden perään. Seuraavat muutamat viikot pystyin pitämään arkipäivät suhteellisen puhtaina. Sen jälkeen elämäni tuntui olevan yhtä Hunger Gamessiä. 

Matkasimme mieheni kanssa hermolomalle Amsterdamiin, josta paluun oli tarkoitus toimia itselleni arjen starttaajana. Treenit kulkivat, mutta aamulenkit unohtuivat. Aerobiseni tippui kertaheitolla nollaan. Ruokavalio näytti jääkaapin ovessa vakuuttavalta, todellisuus oli toista. Valkoviini on yksi heikkouksistani, lasillinenhan ei tapa. Ei edes pullollinen? Jäätelö ei lihota, se vahvistaa luustoa.. ja minähän en ole lihonut vaan luuni ovat vahvistuneet! Vitsi. Syöminen oli vaan niin siistiä ja maha pohjaton. Ei tarvinnut edes olla nälkä, koska aina voi vähän ottaa. Tuntui, että olin unohtanut oppimastani kaiken. Tiedostin, mutta en tehnyt.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Tapauksessani niin totta. Nainen, joka oppii elämässään kaiken kantapään kautta. Sellainen olen ollut aina ja ennustan olevani loppuelämänikin. Olen sättinyt itseäni tekosista paljon, miksi heitit kaiken tekemäsi kovan duunin hukkaan! Luuletteko että se on auttanut? Ei. En voi edes sanoa katuvani valintojani, sillä yhtäkään valkoviinilasillista tai yöllistä suklaanpalaa en vaihtaisi.

Tunnen palautuneeni henkisesti kisoista vasta nyt. Olen valmis aloittamaan uuden luvun elämässäni. Se tulee olemaan täynnä puhdasta ruokaa. Yritän keskittyä syömään sesonkien mukaisesti – maukkaita, tuoreampia ja halvempia raaka-aineita.

Kärsivällisyyttä jokaiselle syksyn kisaajalle. Jäitä hattuun, pysykää vahvoina!

xxo,
Janina