Istun kalliolla. Pohkeet ja jalat tuntuvat väsyneiltä. Takana on 4,5 tunnin vaellus. Espoon keskuspuistossa. Suolla, metsien pohjalla, jänkhällä. Kyllä, Espoossakin on jänkhä. En uskonut sitä itsekään ja kun astuimme tuolle suoaukealle, maisema oli kuin Lapista.
Nyt tässä hetkessä on jotain spesiaalia. Lähdin reissuun yksin, en pyytänyt ketään mukaan, koska halusin mennä itsekseni. Puhua jos puhututtaa tai olla vain hiljaa.
Vieressäni on risukeitin, odotamme nokipannukahveja. Sade alkoi juuri kun pysähdyimme tälle pitkälle tauolle. Onnekseni otin sadetakin kuoritakin lisäksi. On viileä. Kaikki on muuten hyvin, mutta hanskat olisivat olleet poikaa. Ensi kerralla sitten.
Odotan kuksani kanssa kärsivällisesti. Sade ropisee sadetakin huppuun, jonka olen vetänyt syvään päähäni. Olen syönyt eväät ja kohta lämpö valtaa käteni. Luotan siihen, että sormien tunto palaa höyryävän kahvin myötä.
Luonto on rikkaus ja rauha. Olen ollut suurimman osan reissusta hiljaa, keskittynyt aistimaan. Kuuntelemaan haapojen havinaa, hypnoottista havinaa. Katselemaan luonnonmonimuotoisuutta. Huh mikä sana. En ensimmäisenä olisi uskonut, että tulisin käyttämään sitä teksteissäni.
Janina
JANINA MICHAELA 