Avainsana-arkisto: kokemuksia

PIKAVISIITTIEN JOHANNESBURG

Johannesburg oli meille pit stop -paikka. Lentomme saapuivat ja lähtivät sieltä, niiden mukaisesti myös majoituimme yksittäisiä öitä. Saapuessamme Etelä-Afrikkaan halusimme ottaa ensimmäisen päivän rauhassa ja päädyimme majoittumaan Melrose Arch -kaupunginosaan. Emme olleet ehtineet tehdä juurikaan matkasuunnitelmia tai aluetutkimuksia, näimme hotellitarjouksen ja nappasimme majoituksen.

Johannesburg, Etelä-Afrikka, matkablogi, matkavinkki, Janina Michaela, reissupostaus, matkabloggaaja, mitä tehdä Johannesburgissa, Joburg

Johannesburg, Etelä-Afrikka, matkablogi, matkavinkki, Janina Michaela, reissupostaus, matkabloggaaja, mitä tehdä Johannesburgissa, Joburg

Melrose Arch on muurien ympäröimä yhteisö, jossa on hyvin rauhaisaa. Lukuunottamatta meidänkin kokemaa automaattiryöstöä. Alueen kaduilla on vartijoita, joilta apua saa tarvittaessa. Kirjoitan Melrose Archista oman postauksen, sillä suositeltavia ravintoloita on useita! Vietimme viimeiset yömme Sandtonissa, muutamien kilometrien päässä Melrose Archilta. Tykkäsimme tästä alueesta paljon, sillä alue tuntui turvalliselta. Yhtenä päivänä kävelimmekin Melrose Archin ravintolasta takaisin hotellillemme Sandtoniin ilman ongelmia. Näiden alueiden ulkopuolella välttäisin kuitenkin kävelyä.

Johannesburg, Etelä-Afrikka, matkablogi, matkavinkki, Janina Michaela, reissupostaus, matkabloggaaja, mitä tehdä Johannesburgissa, Joburg, Melrose Arch

Olemme mieheni kanssa hyvin sosiaalisia ja juttelimme paikallisten kanssa paljon. Viimeisen majapaikkamme hotellinjohtajan kanssa keskustelimme reissustamme ja Johannesburgin tilanteesta. Emme olleet ajatuksiemme kanssa yksin, sillä hänkin vahvisti ne: harvat matkailijat jäävät Johannesburgiin. Se on pikavisiittien kaupunki, jonne jäädään yöksi ennen lentoa, lennon jälkeen tai piipahdetaan läpikulkumatkalla. Johannesburgin maine ei ole kummoinen, sillä muutamia alueita lukuunottamatta se on hyvin vähävaraista. Keskustassa, josta haimme vuokra-automme, meidät yritettiin uudemman kerran ryöstää automaatilla ja ympärilläolijoita sai jatkuvasti pitää silmällä. Katujen kulmissa notkui paljon hämärää porukkaa ja muutenkin olo oli epämiellyttävä, turvaton. Ette varmasti siis ihmettele, että sydämen sykkeemme tasoittuivat mitä kauemmas kaupungista pääsimme ajamaan. Palauttaessamme autoa vuokraamon työntekijä nappasi pölykapselit irti renkaista, koska ihmiset varastavat niitä omiin autoihinsa ja myyntiin.

Loppujen lopuksi olimme Johannesburgissa viisi yötä, kaksi aivan matkamme alussa, yhden keskipaikkeilla ennen Kapkaupungin lentoa ja kaksi aivan matkamme lopussa. Tämä yhtälö toimi meille emmekä kokeneet, että meillä olisi jäänyt kaupungista hurjasti näkemättä. Kävimme Nelson Mandela Squarella, mutta emme sitten edes löytäneet patsasta – tämä kauppakeskus oli aikamoinen sokkelo ja päädyimme mutkien kautta hieman ostoksille ennen illan lentoa. Heh.

Johannesburg, Etelä-Afrikka, matkablogi, matkavinkki, Janina Michaela, reissupostaus, matkabloggaaja, mitä tehdä Johannesburgissa, Joburg, Big Red Barn, maastopyöräily

Johannesburg on iso kaupunki, todella iso. Nähtävyyksiä ja tekemisiä on ripoteltuina siellä täällä, mutta sinne suuntaavalle suosittelen ainakin seuraavia:

  • Shoppailua varten Sandton Mall & Nelson Mandela Square, nämä kauppakeskukset ovat vierekkäin ja yhdistyvät sisäkäytävällä kuin Kamppi ja Forum
  • Woodmead Retail Park – outlet-kauppakeskus, josta löytyy mm. Nike. Sijoittuu kaupungin ulkopuolelle, Uberilla 10 €:n matka.
  • Maastopyöräilyä Big Red Barn -tilalla. Tämä on hauska keino päästä kaupungista pois, mutta tekemään jotain. Kerron Big Red Barnista enemmän omassa postauksessaan.
  • Stand-up -komiikkaa Melrose Archissa, Goliath Comedy. Liput maksavat noin 6,50€ ja nauraa saa 2,5 tunnin edestä. Loistava!
  • Tutustu myös Maboneng-kaupunginosaan. Se on kuulopuheiden mukaan suosiotaan nostava ja mahtavat vibat omaava korttelisto. Sieltä löytyy pieniä putiikkeja, kivijalkamyymälöitä, ravintoloita. Saimme tämän suosituksen Kapkaupungissa ravintolan tarjoilijalta, mutta emme itse päässeet käymään.

Johannesburg, Etelä-Afrikka, matkablogi, matkavinkki, Janina Michaela, reissupostaus, matkabloggaaja, mitä tehdä Johannesburgissa, Joburg, Melrose Arch

Mitä mieltä sinä olet Johannesburgista?

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , , , ,

TAIANOMAINEN ETELÄ-AFRIKKA

Ooooh!

On hankala aloittaa matkasta kertomista kun haluaisi kertoa kaikesta heti, samanaikaisesti, yksityiskohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti. Wau, mikä maa Etelä-Afrikka on! Se muistuttaa minua paljon Ecuadorista, jossa vierailin hieman päälle vuosi sitten: molemmista maista löytyy kaikkea. Ja kun sanon kaikkea, tarkoitan sitä: vuoristoista valkoisiin hiekkarantoihin, sademetsistä laguuneihin, savanneihin ja Suomi-maisemia muistuttaviin vehreisiin järvimaisemiin.

Etelä-Afrikka, matkablogi, reissussa, nähtävyydet, kokemuksia, Janina Michaela, somevaikuttaja

Rakastuin. Tai oikeastaan rakastuimme, mieheni ja minä. Suunnittelemme jo toista matkaa takaisin, hieman eri paikkoihin, mutta siitä lisää kunhan saan menneiden kahden ja puolen viikon kokemukset kerrottua. Rehellisesti sanottuna mikään toinen matkakohde ei ole saanut meissä tällaista reaktiota aikaan – haluamme samaan maahan toisen kerran heti perään.

Etelä-Afrikka vastasi niihin odotuksiin, joita meillä oli lähtiessämme: kauniita maisemia, lämpöä, rikollisuutta ja ystävällisiä ihmisiä. Näiden lisäksi maassa vallitsi omanlaisensa taianomaisuus, tunne jota en oikein osaa vieläkään pinpointtaa tai kuvailla. Tuo taianomaisuus oli vaarassa jäädä tuntematta ensimmäisen aamupäivän kokemusten varjostaessa.

Etelä-Afrikka, matkablogi, reissussa, nähtävyydet, kokemuksia, Janina Michaela, somevaikuttaja

Olimme saapuneet hotellillemme keskiyön paikkeilla, checkanneet sisään ja käyneet suorilta nukkumaan. Aamupalalla havahduimme Etelä-Afrikan tippikulttuuriin, eipä ollut tullut kummallekkaan mieleen. Emme myöskään olleet vaihtaneet Suomen päässä rahaa, sillä nykyaikana automaattinostot paikan päällä ovat helpompia kuin rahanvaihtopisteelle lähteminen. Ensimmäinen tehtävämme oli siis tutustua alueeseen ja samalla saada nostettua käteistä.

Hetken käveltyämme vastaan tulikin automaatti – ei toiminut. Onneksemme viereisen ravintolan toiselta puolelta löytyi toimiva vaihtoehto. Kortti sisään ja nostoa tekemään. Transaction denied, amount exceeds daily limit. Hitto! Olin täysin unohtanut nostorajan olemassaolon. Annan tietä takana jonottaneelle miehelle, kun itse pohdin paljonko saisin nostettua.

Mies hoitaa asiansa ja menen luukulle. Työnnän korttia kohdalle, mutta se ei menekään sisään. Mitä hittoa, mitä tässä nyt on tapahtunut? Yhtäkkiä tuo vieras mies seisoo vieressäni, on ottanut kiinni kortistani ja sepostaa englanniksi ”See, you gotta insert it from the left side.. And now, click here, put your pin…” Kaikki kävi muutamassa sekunnissa, enkä ollut millään tasolla valmis reagoimaan siihen.

Etelä-Afrikka, matkablogi, reissussa, nähtävyydet, kokemuksia, Janina Michaela, somevaikuttaja

Mies jatkaa selittämistä kuinka en saisi suojata pin-koodiani toisella kädellä sillä luukun yläosassa on heijastava valo, jonka pitää saada näkyä. Ei mennyt läpi, mutta homma ihmetytti. Pyydän useamman kerran miestä lähtemään ja kääntymään ympäri. Laitan pin-koodin, toisella kädellä suojaten. Mies jatkaa selittämistä, sisälläni jo noussut nyt ei ole kaikki kunnossa -tunne vahvistuu. Sanon miehelle, että nyt on sellainen tilanne, että tämä masiina ei selkeästi toimi, haluan korttini pois. Painelen cancel-nappulaa, mutta mitään ei tapahdu. Mies kääntyy lähteäkseen, huutaa meille yrittäneensä vain auttaa. Hän hyppää autoon ja hurauttaa pois.

Sinä sekuntina tajuan, että korttini ei edes ole ollut masiinassa sisällä. Tärisen, huudan v*ttua, sydän hakkaa kovempaa kuin sprintti-treeneissä. Olen pyrkinyt vähentämään kiroilua, mutta voi !%”#€&???!. Googletan korttien sulkupalvelun, soitan. Automaattinen vastausääni kertoo, että olen soittanut sulkupalveluun. Ääni kertoo ja kertoo asioita, jotka kuulostavat täysin turhalta ja tuntuvat vievän kallista aikaa. Vihdoin nainen vastaa ja soperran hänelle tilanteen. Ei mene kauaakaan kun korttini on suljettu. Huh.

Etelä-Afrikka, matkablogi, reissussa, nähtävyydet, kokemuksia, Janina Michaela, somevaikuttaja

Tässä vaiheessa huomaan vartijan tulleen viereemme. Hän on ollut muutamien metrien päässä koko tapahtuman ajan. Hän puhuu englantia paksulla afrikkalaisella aksentilla, en ota sanomisista täysin selvää. Hän oli seurannut tilannetta, mutta ei jostain syystä ollut tullut väliin. Käymme tapahtunutta läpi ja päädymme kurkkaamaan korttiluukkuun – tadaa, siellä on kolikko! Eli ammattilaisvaras oli tiennyt täysin mitä tekee, tiennyt, että en saa korttia laitettua ja tullut ”auttamaan”.

Vartija haluaa meidän tekevän rikosilmoituksen ja alkaa viedä meitä kohti toimistoaan. Varkaudesta on vain muutama minuutti ja käyn ylikierroksilla. Pysähdyn useasti 150 metrin aikana kysymään häneltä mihin hän on meitä viemässä. Ymmärrän sanoista ”auto” ”toimisto”, olemme parkkihallissa. Puhumme mieheni kanssa suomeksi, arvioimme tilannetta. Olemme todella varuillamme, tämä keissi ei tunnu legitilta. Ajattelemme hänen olevan juonessa mukana, viimeistään siis kohta meidän loputkin kamat varastettaisiin.

Vartija onkin ihan luotettava, hän vie meidät toimistoon, jossa rikosilmoitus tehdään. Siellä päädymme istumaan kaksi ja puoli tuntia, ensin odottamassa vartijan kollegaa, sitten heidän esimiestään, sitten vielä poliisia. Lopputulema on: ei rikosilmoitusta, sillä poliisi ei usko miehen pöllineen korttia. Jep. Sellaisia poliiseja. Rehellisesti sanottuna tämä otti päähän suuresti, sillä jos päivä ei mennyt pilalle jo varkauden takia niin viimeistään siinä vaiheessa kun istuimme keskellä kirkasta ja lämmintä ensimmäistä lomapäivää tunkkaisessa toimistossa – tuloksetta.

Vartijoiden esimies on kuitenkin puolellamme ja pahoittelee tilannetta. Hän saattaa meidät takaisin hotellillemme ja koska tarve käteiselle ei ole kaikonnut, hän saattaa meidät myös toiselle automaatille hotellilta pyytämänsä turvamiehen kanssa. Siis sellaisen, jota näkee julkkisten kanssa liikkeellä. Saimme nostettua rahamme, lähdemme syömään ja katsomaan illan stand-upia. Sidenote: stand-up -liput maksoivat 6,60€ kappaleelta!

Etelä-Afrikka, matkablogi, reissussa, nähtävyydet, kokemuksia, Janina Michaela, somevaikuttaja

Kuten mainitsin, varkaus varjosti varsinkin lomamme alkua. Päivää myöhemmin lähdimme noutamaan vuokra-autoamme, jonka saamisen kanssa olimme ilman minun korttiani ongelmissa. Seuraavalla automaattikeikalla paikalliset miehet yrittivät taas ”vain auttaa”. Tämä automaattihämäys on siis erittäin laajalti tapahtuvaa toimintaa, joten ihan ensimmäinen neuvoni on: olkaa varuillanne, oikeasti.

Aloitin tekstin kertomalla kuinka rakastuin Etelä-Afrikkaan ja ensimmäinen tarinani kertoo varkaudesta – hieman ristiriitaista, eikö totta? Niin se on myös omissa ajatuksissani, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että haluan takaisin. Kun vaakakupissa painavat korttivaras ja kaikki muut tapaamamme, extra-mailin puolestamme menevät, ihmiset – hyvä voittaa. Hyvä voittaa minun ajatuksissani aina.

Olen kirjoittanut itselleni paljon asioita matkan aikana muistiin, jotta muistan jakaa vinkkejä, paikkoja sekä hintoja teidän kanssanne. Tämä tarina olkoon ensisysäys matkaamme.

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , ,

PIILOTTELEVA TYÖUUPUMUS

Tiedättekö, mä olen elänyt niin hirveässä stressikierteessä että olisin toivonut ettei se olisi totta. Olen alku keväästä asti ollut alati vähenevässä määrin oma itseni. Ensin katosi pilke silmäkulmasta, sitten pienet hauskat läpät alkoivat ärsyttää ja saatoin ärähtää aivan turhasta tai jo totutusta tavasta – kuten makuuhuoneen lattialla lepäävistä miehen boksereista, jotka eivät koskaan tunnu löytävän pyykkikoriin. Minusta kuoriutui mäkättävä ämmä. Vihasin sitä, mutta en osannut lopettaa. Tai en jaksanut. Väsymys, stressi, uupumus ja vitutus oli saatava purettua – kuka muukaan sitä ottaisi vastaan kun mieheni ja äitini. Anteeksi olen pyytänyt useita kertoja. He ovat nähneet lävitseni, tunnistaneet puhelimenkin välityksellä äänestä, että kaikki ei ole kohdalla. Meidän Janni ei ole tässä.

Kaikki varmasti alkoi jo vuosia sitten, kun kisaunelma nosti päätään. Silloin ei stressannut, mutta meininki oli kovaa. Mitä lähemmäksi kisat tulivat sitä pienemmäksi kuja edessäni kapeni. Keskittyminen oli vain ja ainoastaan lavalle nousemisessa. Silloin toki tein itsekkäitä päätöksiä ja olin välillä herkillä, mutta tuolloin väsymys ja stressi eivät näkyneet ulospäin samalla tavalla. Kisojen jälkeen alkoi palautuminen, niin fyysinen kuin henkinenkin, joka ei sitten mennytkään ohi muutamassa kuukaudessa. Kehoni sekä pääni olivat sekaisin eikä ”paluuta vanhaan” enää ollut.

Kisat menivät, työnteko jatkui kovalla sykkeellä. Täyspäiväinen opiskelu siinä sivussa. Päivät venyivät 16 tuntisiksi ja loput karsittiin unesta. Kierre, joka alkoi aikaisemmin on hiljalleen imenyt mua syvyyksiinsä. Viimeisen lukukauden aikana painoin myös täyspäiväisenä töitä, viimeisiä kursseja sekä opparia. Se oli rankkaa. Tunsin sen itsekin. Sen jälkeen piti rauhoittua, koska olisi vain täyspäinen työ. No, työviikot taipuivat reippaasti päälle 40 työtuntiin – pahimmillaan jopa 50:een. Tämän lisäksi treenasin, liikaakin ja samalla vähensin ruokamääriä, koska kroppa vain suureni ja olo tukaloitui. 

Treeni oli kuitenkin tälläkin kertaa se minun hetkeni, minun 60 minuuttinen jolloin aivot ottivat lepoa. Keskity ja tee, ei tarvinnut miettiä muuta. Palautuminen kärsi, unet kärsivät. Yritin tasoittaa menoa; aikaisin nukkumaan, mutta en pystynyt rauhoittumaan. Vaikka aikataulullisesti olisin voinut nukkua 8 tuntia, nukuin pienissä sykleissä ehkä kolme tai neljä. Ei muuten piristänyt. Silti oli väännettävä. Työpaikalla tein töitä kahdessa tiimissä, toisessa minulle sanottiin että en sitoudu riittävästi. 50 TUNTIA VIIKOSSA ENKÄ SITOUDU?

En ole enää saman työnantajan palveluksessa. Irtisanouduin oikeastaan jo huhtikuussa kun tuon kommentin kuulin. En yksinään sen kommentin takia, mutta tämä ei ollut itselleni terveellinen paikka olla. Alle puolessa vuodessa se oli heikentänyt huomattavasti henkistä ja fyysistä hyvinvointiani. Eikä nyt kyse ole siitä, etten tiennyt kuinka paljon töitä tapahtumat vaativat tai ettenkö soveltuisi tapahtuma-alalle. Kyse oli monesta muusta asiasta.

Vaikka sain tasoitettua työtunteja normaalin täyspäiväisen tunteihin, olin rikki. Makasin kotona sohvalla, enkä oikeastaan ollut tässä maailmassa. Tuijotin sarjoja, joista en muista mitään. En jaksanut olla yhteydessä ystäviini ja päässäni se alkoi muodostua ajatukseksi; en ole hyvä ystävä ja koska kukaan ei ole minuun yhteydessä, olen korvattavissa. Tunsin itseni typeräksi, noloksi. Näistäkin ajatuksista kerron lisää. Sillä tuollaiset ajatukset muuttavat käytöstä, ainakin itselläni. Pelko ystävien menetyksestä saa käyttäytymään omistavasti. Ei uskalla tutustuttaa ystäviään toisilleen, koska pelkää että heistä tulee parempia ystäviä kuin sinusta ja heistä. Sitten he unohtavat sinut. Näin minä sen ajattelin.

Tällä hetkellä olen parempaan päin. Kevään palautumisongelmat koituivat rasitusvammoiksi, joiden takia olin sivussa tärkeistä TFW-treeneistä 1,5 kuukautta. Helkkarin pitkä aika. Tänä aikana sain onneksi käytyä hakemassa hieman hikeä meidän Tough Viking -treeneistä. Ne nousivat itselleni suureen merkitykseen, oli merkittävää nähdä positiivisia Oonaa ja Nikoa joka torstai. Rasitusvamma nilkassa oli myöskin pienoisena hidasteena. Se on suurimmaksi osaksi parantunut, mutta yritän edelleen pitää pään kylmänä ja kuunnella sitä treeneissä ja muutenkin liikkuessa.

Mieheni on muutamien menneiden viikkojen aikana useasti todennut, että on ihanaa, että alan taas olemaan oma itseni. Tanssin kotona musiikilla ja ilman, annan miehelleni läheisyyttä enkä vetäydy omaan sohvan nurkkaan, viestitän ystävien kanssa ja vastaan heille samanpäivän aikana! Hyvä kun keväällä vastasin saman viikon aikana. Hymy ja silmäkulman pilke ovat myös palanneet kasvoilleni ja sillä on suora vaikutus fyysiseen olooni. Kroppa tuntuu kevyemmältä, ruoka maistuu ja sitä saa syödä ilman että kroppa turpoaa farkuista ulos. Olen taas nousemassa burnoutin partaalta. Kroppa ei paina tonnia, henkeä ei ahdista, päätä ei särje. On hyvä ja jaksava olla. Se vaikuttaa myös työpanokseeni ja -tuloksiin.

Uupumus tulee hiipien ja räsähtää lopussa niskaan täydellä lastilla. Loppuvuoden suunnitelmani oli tehdä 10-15 tuntisia työviikkoja, mutta uuden työnantajani tilanteen muuttuessa hyppäsinkin täysillä kiitävään junaan täysille viikkotunneille. Päätös pelotti, sillä en ollut lähellekkään palautunut enkä ole täysin vieläkään.

Olen kuitenkin ollut tyytyväinen päätökseeni, sillä vaikka työtahtimme on kova, on työnantajani pitänyt huolen jaksamisestani. Pitkittyneinä päivinä hoputetaan lähtemään kotiin, palaverin venyessä varmistetaan ”kerkeäthän treeneihin?” Työpanostani arvostetaan, siitä kiitetään ja sitten panostan lisää. Jaksaminen ei ole itselleni itsestäänselvää, sillä edelleen on päiviä jolloin perun menot ja makaan sohvalla.

Oman pään ajatusmaailma on ankara. Olenko itse syyllinen tilanteeseeni? Kuvittelenko vain työuupumuksen? Olenko heikko ja naurettava? Voinko sanoa näin julkisesti? Leimaanko työnantajani? Samalla mietin, miksi työuupumuksesta ei puhuta enempää. Miksi se on tabu, joka tulisi lakaista työpöydän alle?

xxo,

Janina

JÄTÄ KOMMENTTI

Avainsanat: , , , , , , , , ,
%d bloggers like this: