Sinä iltana taivas oli kirkas. Ympärillä vallitsi pimeys, joka puristi rintaa. Kyyneleet valuivat poskia pitkin, saankohan edes happea. Kyyneleet viilenivät vieriessään, posket tuntuivat jäätyvän. Nenä tukkiutui, päätä alkoi särkeä.
Nostin katseeni taivaalle, kirkas tähtitaivas. Tunsin näkeväni koko maailman. Tiesin katsovani samaa taivasta kun rakkaat maailman toisella puolen.
Sinä iltana sain uutisen, jenkki-äitini on joutunut sairaalaan agressiivisen vatsakivun takia. Se oli alkanut perus flunssasta ja päätynyt diagnoosiin syövästä. Syövästä, joka syö elämän äidistäni. Uutinen pysäytti kaiken, vaikka ympärilläni oli parikymmentä vanhaa ja uutta ystävää. Tuijotin puhelinta, en voinut ymmärtää sanoja. Luin ne uudestaan ja uudestaan – tarkoittaako tämä etten näe rakasta ihmistä enää koskaan?
Ei ollut mahdollisuutta kuin antaa shokin, pelon ja järkytyksen purkautua. Olimme viettämässä rakkaiden häitä, mutta en pystynyt pitämään tunteita sisälläni. Voiko sanoa padon murtuneen, jos ei pystyisi edes patoa rakentamaan? Elän tunteella, piilottelematta. Olen kiitollinen näistä ystävistäni, jotka antavat minun olla kuin olen. Upea morsian, joka halaa niin tiukasti, että paha olo melkein unohtuu.
Soitin kotiin Yhdysvaltoihin, rukoilin saavani isän kiinni. En tiennyt mitä sanoa, tunsin vain soiton olevan tärkeä. Olisin hypännyt autoon ja ajanut paikalle, jos olisin voinut. Puhelusta välittyi suru ja järkkymätön rakkaus. Äiti on nyt ammattilaisten käsissä.
Kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen olemme tässä, tässä päivässä. Sain keskiviikkona viestin, äiti on nukkunut yön aikana pois. Minun elämän mentorini (se kuvailee hänen vaikutusta elämässäni), joka on vaikuttanut elämäni suuntaan sekä käytöstapoihini suuresti, on poissa. Jos minusta kasvaa prosenttiakaan hänenlaisensa ihminen, olen kultaa.
Viimeiset kaksi päivää olen itkenyt, pohtinut, itkenyt. Lämpöä sisälleni luo tieto, että saadessani äidin sairaalahuoneen numeron, en odotellut. Tiesin hänen heikosta tilastaan ja sisälläni kuohusi ajatus, että nyt on soitettava. Soitin, en arvaillut, en miettinyt. Se puhelu oli lyhin ikinä puhumamme, vain 3 minuuttia. Saimme molemmat sanottua tärkeimmän, rakastan sinua. Nukuin sen yön hyvin.
En halunnut uskoa, että hän lähtisi näin nopeasti, mutta tiesin, että sen uhka on. En ajatellut enää ”no huomenna sitten” sillä sitä ei olisi välttämättä ollut. Meillä ihmisillä on ongelmana se, että luulemme meillä olevan aikaa. Aikaa viettää yhteisiä hetkiä, puhua, nauraa, kertoa tunteista. Minä rakastan sinua voi tuntua hankalalta sanoa, mutta se on pieni härkä, minkä sarvista ottaa kiinni. Isompi härkä on se, kun huomaat ettei aika riittänyt, etkä sanonut.
Aikaa ei ole hukattavaksi, joten laita ystävälle viestiä ”olet tärkeä minulle”. Pyydä puolisolta anteeksi aamun kiukuttelua. Äläkä nukahda riidoissa, puhu ja selvitä. Anna muille pyyteettömästi ja kaikki hyvä tulee ympyröimään sinut. Sen opin vain seuratessa äitiäni: hän antoi ja antoi, vaatimatta mitään takaisin. Hän oli minun maailmani vaikuttaja ja tavoitteenani on viedä hänen sanomaansa muille.
Tänään aurinko paistaa, taivas on kirkas. Myrskyn jälkeen on poutasää. Pilvet punertavat, äiti katselee ylhäältä. Olemme tottuneet tähän, pitkään välimatkaan. Meillä oli äidin kanssa tapana vitsailla, että aina lähtiessäni Jenkeistä Suomeen olisinkin vain lähtenyt ruokaostoksille Wal-Martiin ja palaamassa pikaisesti. Tällä hetkellä olen ostamassa kurkkuja, sillä viimeksi ostin vahingossa kesäkurpitsoja. Minulle, äiti on nyt käymässä kirkolla raamattukerhossaan ja palaamassa pikapuoliin.
Taivas on saanut ainutlaatuisen enkelin enkä usko, että äiti lepää. Hän hyörii ympäriinsä, on tavannut jo uusia ystäviä, nauranut silmät vetisinä ja kertonut kaikille jotain positiivista heistä itsestään.
Rakkautta.
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 