Avainsana-arkisto: menetys

VALITSE ELÄMÄ

Miten olisi luonnollista jatkaa kirjoittamista ja postauksia sen jälkeen kun olet kertonut menettäneesi läheisesi? Voinko kertoa treenaamisesta ja sen tuomasta hyvästä olosta? Kyyneleet silmissä nauramisesta? Oivalluksista keittiössä? Mikä olisi sallittua?

Näkeekö joku tekopyhän ihmisen, joka kertoo suuresta surusta, mutta seuraavaksi nauttii viikonlopusta festareilla? Miten ihminen voi samaan aikaan surra ja elää kuin viimeistä päivää? Läheisen kuoleman jälkeen elämä jatkuu normaalia kulkuaan vaikka surutyö olisi vasta alkamassa. Jokainen suree tavallaan.

Siinä vaiheessa kun 18-vuotiaana menetin läheisen ystäväni olen elänyt täysillä. Olen ystäväni puolesta valinnut elämän. Minun kohdallani elämästä nauttiminen, sen juhliminen ja siitä kaikesta irti ottaminen ovat tapoja, jolla arvostan jo lähteneitä. Uskon kiven kovasti siihen, että he haluaisivat kurkkia pilven reunalta naista, joka elää, nauraa, auttaa muita ja antaa itsestään elämälle. 

Nauttimalla vielä aavistuksen verran enemmän jokaisesta hetkestä, teen kunniaa heille. Sydämeni on edelleen palasina, mutta ystävät, nauraminen ja yhdessä olo ovat kuin liimaa rikkinäiselle sydämelle. Olisi hölmöä sanoa, että jatkamalla elämää unohtaa enkeliksi muuttuneet, sillä ei se niin mene. Minulla on toisen menettämisen sureminen jäänyt taka-alalle ja tilalle on noussut pitkään unholassa olleita muistoja.

img_20160920_194621

Muistan tarkasti, kuinka mummi nautti luonnosta ja huomaan itsessäni vihdoin samoja piirteitä. Muistan kuinka hän oli aina valko-sinisessä raitapaidassaan vilkuttamassa laiturilla niin mökille saapuessa kuin sieltä lähtiessä. Muistan ne aikuisten kahvihetket, kun meille muksuille tarjoiltiin mustaherukkamehua ja kuningatar-piirakkaa. Ne hetket kun makasin mummin sängyllä ja kuuntelin satuja. Kullanarvoisia muistoja, joihin haluan tarttua. Ne saavat mut hymyilemään, onnen kyyneleet valumaan ja kylmät väreet kiirimään pitkin kehoa.

Elämän kiertokulku on valitettavan suora. Synnymme, elämme ja kuolemme. Kuoleman kohtaaminen on surullista ja vaikeaa, mutta sen ei tarvitse olla vangitsevaa. Kuolema herättää ihmisen ymmärtämään elämän haurauden. Sen kallisarvoisuuden ja päivien kesken loppumisen. Mä en halua havahtua siihen, etten elänyt. 

xxo,
Janina

KOMMENTOI

Avainsanat: , ,

PALASIA

Elämä on kuin palapeli. Se koostuu pienistä palasista. Pienistä tuhansista palasista. Mä rakastan palapelejä ja uskallan väittää olevani etevä niiden tekemisessä, mutta tämä elämä on yksi vaikeimmista palapeleistä. Siinä ei ole yhtä selkää kuvaa, jota lähteä kokoamaan sillä visio, suunta ja tulevaisuus muuttuvat koko ajan.

Aloitan palapelin teon aina reunapaloista. Ne rajaavat kuvan, toimivat raameina, joiden kautta pystyn löytämään oikeat kohdat vaivattomammin, nopeammin, helpommin. Elämälläkin on raamit, mutta ne ovat hieman erilaiset. Tai ehkä puhuisin mieluummin palapelin kulmapaloista – paloista, jotka pitävät palapelin kasassa. Kulmapalat, elämän kulmakivet. Ystävät, terveys, liikunta ja perhe.

Mun elämäni palapeli ei todennäköisesti olisi suorakulmainen niin kuin suurin osa kauppojen palapeleistä. Se rönsyilisi oikealle ja vasemmalle. Kuva rakentuisi ylöspäin vain jotta voisi vaihtaa taas suuntaa. Siitä puuttuisi paloja, kuten ihmisiä elämästäni. Ne palaset eivät olisi hukassa vaan jo ikuisesti tyhjän kohdan jättäneitä.

Menetin mummini muutamia viikkoja takaperin. Supermummini mun olisi lokakuussa täyttänyt arvostettavat 95 vuotta. Hän oli itselleni henkilö, jonka lapsesta asti olin odottanut elävän ikuisesti. Vahvana, nauravana ja aina läsnäolevana. Mummi. Mä kadun etten viettänyt viimeisten vuosien aikana hänen kanssaan aikaa. Aika on niin katoavaa, että voisi kuvitella, että emme rakennakkaan elämämme palapeliä vaan siitä katoaa palasia ajan kuluessa. Kirjoitin siitä myös aikaisemmin tänä vuonna.

Olin juuri kirjoitustani ennen viettänyt äitienpäivää perheeni kanssa mummini luona enkä voi sanoin kertoa kuinka kiitollinen olen, että menin, näin, juttelin ja nauroin. Halasin ja olin läsnä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On hankalaa päästää irti. On vaikeaa ymmärtää, että toinen on poissa. Niin se on aina ollut, vaarin sekä ystävän kanssa. Jokainen tuntui lähtevän niin kovin yllättäen. Vieden mukanaan palasia meistä, jättäen jälkeensä vain tyhjiä koloja.

Lauantain muistotilaisuudessa tuntui kuin mummi olisi ollut läsnä. Läsnä höyryävän lohikeittokulhon äärellä, läsnä rouskuvan Vilhelmina-keksin ja kahvin äärellä. Läsnä itkun yllättäessä. Läsnä näissäkin sanoissa ja ikuisesti sydämessä.

xxo,
Janina

Avainsanat: , , ,
%d bloggaajaa tykkää tästä: