Miten olisi luonnollista jatkaa kirjoittamista ja postauksia sen jälkeen kun olet kertonut menettäneesi läheisesi? Voinko kertoa treenaamisesta ja sen tuomasta hyvästä olosta? Kyyneleet silmissä nauramisesta? Oivalluksista keittiössä? Mikä olisi sallittua?
Näkeekö joku tekopyhän ihmisen, joka kertoo suuresta surusta, mutta seuraavaksi nauttii viikonlopusta festareilla? Miten ihminen voi samaan aikaan surra ja elää kuin viimeistä päivää? Läheisen kuoleman jälkeen elämä jatkuu normaalia kulkuaan vaikka surutyö olisi vasta alkamassa. Jokainen suree tavallaan.
Siinä vaiheessa kun 18-vuotiaana menetin läheisen ystäväni olen elänyt täysillä. Olen ystäväni puolesta valinnut elämän. Minun kohdallani elämästä nauttiminen, sen juhliminen ja siitä kaikesta irti ottaminen ovat tapoja, jolla arvostan jo lähteneitä. Uskon kiven kovasti siihen, että he haluaisivat kurkkia pilven reunalta naista, joka elää, nauraa, auttaa muita ja antaa itsestään elämälle.
Nauttimalla vielä aavistuksen verran enemmän jokaisesta hetkestä, teen kunniaa heille. Sydämeni on edelleen palasina, mutta ystävät, nauraminen ja yhdessä olo ovat kuin liimaa rikkinäiselle sydämelle. Olisi hölmöä sanoa, että jatkamalla elämää unohtaa enkeliksi muuttuneet, sillä ei se niin mene. Minulla on toisen menettämisen sureminen jäänyt taka-alalle ja tilalle on noussut pitkään unholassa olleita muistoja.
Muistan tarkasti, kuinka mummi nautti luonnosta ja huomaan itsessäni vihdoin samoja piirteitä. Muistan kuinka hän oli aina valko-sinisessä raitapaidassaan vilkuttamassa laiturilla niin mökille saapuessa kuin sieltä lähtiessä. Muistan ne aikuisten kahvihetket, kun meille muksuille tarjoiltiin mustaherukkamehua ja kuningatar-piirakkaa. Ne hetket kun makasin mummin sängyllä ja kuuntelin satuja. Kullanarvoisia muistoja, joihin haluan tarttua. Ne saavat mut hymyilemään, onnen kyyneleet valumaan ja kylmät väreet kiirimään pitkin kehoa.
Elämän kiertokulku on valitettavan suora. Synnymme, elämme ja kuolemme. Kuoleman kohtaaminen on surullista ja vaikeaa, mutta sen ei tarvitse olla vangitsevaa. Kuolema herättää ihmisen ymmärtämään elämän haurauden. Sen kallisarvoisuuden ja päivien kesken loppumisen. Mä en halua havahtua siihen, etten elänyt.
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 