Avainsana-arkisto: muisteluita

TAIANOMAISIA HETKIÄ

Vuosi sitten makasin vanhempieni sohvalla, jalat kattoa kohti. Olin tehnyt pitkän päivän töissä ja olin melkoisen väsynyt. Asuimme tuohon aikaan Mikon kanssa erillämme. Olimme riidelleet muutamana päivänä enemmän kuin suhteemme aikana, joten päätimme ottaa aikalisän – hieman happea ja omaa aikaa molemmille, ei velvoitetta kertomaan missä on ja milloin tulee. Milloin on itselleni välillä hankala kysymys, sillä saatan suunnitella toista ja tehdä toista, elän hetkessä ja jos nautin, jään pidemmäksi aikaa.

Emme olleet yhteyksissä noina päivinä juurikaan, vain jos jotain akuuttia pitäisi hoitaa. Se tuntui aluksi hassulta, eikä ihme, olihan se kaikkien rutiiniemme vastaista. Sitten tuli tuo päivä, kun makasin jalat kattoa kohti. Olimme sopineet treffit illalle. Sutaisin nopeasti extra-ripsivärit silmiin ja nappasin tavarat messiin. Miko oli luvannut hoitaa suunnittelun, en tiennyt tulevasta mutta odotin perus ravintolaillallisen tyylistä. Sainkin jotain täysin muuta.

Lähdimme kävelemään Hietsua kohti ja höpöttelin ääneen ihmetyksiäni. Hietsu on mun lapsuuden hoodeja, joten tiedän hyvinkin tarkasti mitä siellä voi tehdä. Tiesin, että olen joskus ohimennen puhellut kiinnostustani wakeboardingiin, kuinka innostavalta se näyttää. Olen aktiviteettien ystävä, teen ja koen ennemmin kuin maksan saman verran ravintola-annoksesta. Nojoo, kyllä mä hyvästä ruuastakin nautin. Mitä lähemmäksi rantaa pääsimme pystyin hyvällä varmuudella tietämään mitä tuleman pitäisi. Olin silti otettu. Nautin jo ajatuksesta päästä laudan päälle.

Olimme Wake Spotin ainoat asiakkaat, joten saimme yksityistunnin. Miko oli hoitanut kotoota bikinit ja pyyhkeet mukaan, ottanut siis kaiken huomioon. Pääsimme molemmat heti hommaan kiinni ja lautailu sujui kuin vettä vaan. Muistan istueeni lähtölaiturilla katsoen Mikon vetoja ja nauraneeni ääneen. Vettä satoi kaatamalla, ilma oli lämmin ja jossain vasemmalla aurinko paistoi. Tuo hetki oli taianomainen, siihen tuntui kiteytyvän elämäni – aivan sama mitä elämä tuo mukanaan, oikeiden ihmisten ja asenteen kanssa siitäkin voi nauttia täysillä. Viimeiselle kierroksella piti tottakai käydä kokeilemassa hyppyriä, vaikka pystyssä pysyminen ei ollut kaukana, pannutin molskahtaen.

Janina Pohja, Fit Times, Wake Spot, Hietsu, extreme, wakeboarding, lainelautailu, hyppyri

Vaihtaessamme pienessä, tynnyrin muotoisessa, saunassa vaatteita ja naureskellessamme suorituksillemme Mikon sanat pysäyttivät hetken. ”Sulle on varattu benji-hyppy Kaivariin nyt.” Ööö, pieni hetki, sisäistän sanojasi. Tuijotin Mikoa sanomatta mitään. Muistinkohan edes hengittää? Olin häkeltynyt koko kävelymatkan Hietsusta Kaivariin. Tähänkö oltiin tultu, yli kymmenen vuoden odotuksen jälkeen mä nousen hyppytorniin ja lennän kuin lintu.

Olin kuvitellut hypyn mielessäni monesti. Seisoisin kopin reunalla ja ponnistaisin vapaana. Todellisuus oli aivan toinen. Muistellessani hyppyä sydämeni alkaa lyömään kovempaa. Mä en muista mitään vastuuvapauslomakkeen allekirjoituksen ja kärryyn kiipeämisen väliltä. Tiedän vain kuvien ja kertomuksien perusteella heittäneeni läppää viimeiseen asti. Kärryn noustessa ylös hiljennyin ja suljin silmäni. Avasin ne hetken päästä ja kommentoin, että taidamme olla kohta perillä. ”Ei olla edes puolessa välissä” kuului vastaus takaani.

Siinä vaiheessa alkoi puntti tutista. Puristin kärryn reunoja tiukemmin ja yritin vain hengittää. Pelkään omalla tavallani korkeita paikkoja, pelko vain iskee milloin sitä huvittaa. Hyppyhetken tullessa olin aivan kohmeessa. Rystyset valkoisina olin varma pyörtymisestäni. ”Silloin meet ainakin rentona alas.” Jätkät yrittivät rauhoitella minkä kerkesivät. Kaivarin hyppytorni oli vasta muutamaa päivää aikaisemmin avattu eikä kukaan ollut mennyt kärryllä alas – enkä mä aikonut olla ensimmäinen. Tunnen itseni ja tiedän, että sitä en antaisi itselleni missään vaiheessa anteeksi, jossittelisin lopun elämään.

Yritin hypätä itsekseni ehkä nelisen kertaa ja sitten sain hyppytornin jätkiltä apua, he lähettivät mut matkaan. Puristin valjaista kiinni niin kovaa etten ikänä ole mitään puristanut, tuntui että henkeni riippuu siitä. Pudotus oli pitkä, mutta jo hetken perästä pystyin nauttimaan. Päästessäni takaisin laskupatjalle makasin selälläni valjaissa välillä hiljaa, välillä nauraen. Maatessani paikoillani katsoin kuinka toinen hyppääjä nousi ja hyppäsi, hieman reippaammin kuin minä. Hänen laskeutuessaan patjalle taisimme kirota yhdessä helvetin hienoa kokemusta.

Olin loppuillan sanaton. Enkä oikein vieläkään tiedä mitä sanoa. Noita hetkiä tulen muistelemaan tuossa mökkimme oranssissa monia isoäitejä kiikuttaneessa tuolissa. Taianomainen elämä. 

Mitkä hetket ovat teillä jääneet elämään? 

Unohtumatonta sunnuntaita ystävät.

xxo,
Janina

KOMMENTOI

Avainsanat: , , , ,

Ruma ankanpoikanen

Muistatteko sen sadun, joka monena lauantai-aamuna on tullut katsottua. Sen, jossa erilaisesta, muiden mielestä rumasta pikkuisesta kuoriutuu vuosien saatossa joutsen? Sellaiseksi olen monesti itseäni kuvaillut. En joutseneksi vaan ankanpoikaseksi.

Olen kärsinyt koulukiusauksesta niin ala- ja yläasteella, että vielä lukiossakin. Muistan kuin eilisen, hetken lukion ensimmäiseltä luokalta. Olimme Töölönlahdella viettämässä ensimmäistä ”ykköstapaamista” ja luokkalaiseni pojan vastaantullessa hän tokaisi päin kasvojani: ”hirviö!” Väitin ystävilleni etten antanut sen häiritä, mutta kyllä tuollainen iskee syvälle. 
Olin erilainen kuin muut. Naama näpyillä, epävarma omasta kropastani. Olenkin muistellut ystävilleni nuoruuteni pukeutumista. Kuinka käytin ennen lukiota aivan liian suuria vaatteita saati kenkiä. Oma kengän kokoni on 38-39 ja ala-asteen lopulla käytin isäni 42 kokoa?! Mitä ihmettä olen tuolloin ajatellut? 

kuva 301

Vanhasta minusta ei koko kuvia hirveästi löydy. Mikä ei tosin ole ihme. Tässä 2007, ensimmäinen kuva Yhdysvalloista – tyylini tuolloin.

Treenivuosieni aikana olen oppinut tuntemaan omaa vartaloani. En voi vieläkään sanoa tuntevani sitä täysin, opin uutta koko ajan. Oma tyylini on myös muuttunut vuosien aikana, mikä onkin aivan normaalia. Vaatebudjettini ei ole kuitenkaan kasvanut samaa tahtia muutokseni kanssa, joten vaatekaapistani löytyy edelleen se tyyli, jossa ”viihdyin” muutama vuosi takaperin: t-paitoja ja huppareita – ainoastaan. Tuntuukin, että haluaisin pukeutua vain 10% kaapin sisällöstä, mikä saa aikaan vaatekierteen: näytän aina samalta. 

meitsi

Ilman meikkiä ja totuus vartalosta. Otettu muutama viikko sitten.

Toinen asia, joka on muuttunut tyylini lisäksi on meikkaukseni. Kun vaihtovuoteni jälkeen aloin meikkaamaan, käytin meikkivoidetta sekä peitepuikkoa. Molempia laitoin paksun kerroksen, sillä en halunnut kenenkään näkevän aknearpiani/uusia näppyjä. Mikon tullessa kuvioihin hän monesti kyseenalaisti meikkaustani; se otti paljon aikaa sekä rahaa. Pienin muutoksin vähensin kerroksia, tuntui alastomalta. 

Nykyään käytän peilin edessä noin 10 minuuttia päivittäin. En havittele enää täydellistä ihoa samalla tavalla kuin pari vuotta sitten. Meikkibudjettini on pieni, eikä lähemmäs 100€ parissa kuukaudessa. Kyselitte meikkaukseni perään akneongelma-postauksessani (KLIK!!). Käytän meikkivoidetta ja puuteria – en valokyniä, en peitepuikkoja, harvoin edes aurinkopuuteria. Ripsariakin olen vasta vähän päälle vuoden käyttänyt, ennen se oli vain juhlia varten. 

2

2005.


134

Tässä näkyy hyvin tuo meikkikerrokseni. En edes talvilomaa mökillä viettäessä voinut jättää meikkaamatta.

Ihoni kunto on mennyt eteenpäin, välillä enemmän välillä vähemmän. Isoin muutos on kuitenkin omassa käyttäytymisessäni sillä en raavi enkä puristele naamaani enää kuin todella harvoin. Iho on pehmeämpi ja siloisempi vaikkakin paikoitellen punoittaa edelleen. Välillä tulee hetkiä kun katsoessani peiliin näkymä on karu. Tuntuu ettei mikään tule koskaan ihoani parantamaan, mutta antibioottikuuria on vielä jäljellä. Tulevaisuus näyttää valoisammalta, ihan jo saapuvan kesänkin takia! Matkallamme USA:ssa yritän pitää meikkauksen mahdollisimman vähäisenä, jotta iho saa nauttia hellivistä auringonsäteistä. 

Tänään, juuri äsken. Iho näyttää paremmalta kuin itsekään haluan uskoa.

Tänään, juuri äsken. Iho näyttää paremmalta kuin itsekään haluan uskoa.

Ei minusta ole vieläkään joutsenta kuoriutunut, mutta ehkä tulevaisuudessa on mahdollisuudet siihen. Epävarmasta itsevarmaksi on vielä tekemistä, mutta kuten moni ennen minua on todennut matka on päämäärää tärkeämpi. 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Anna palaa!

Muistan selvästi ensikosketukseni kuntosali-treenaukseen. Asuessani Jenkeissä valitsin lukion kursseista sellaisia, joita ei Suomessa pystyisi valitsemaan. Yksi noista kursseista oli weight lifting eli painonnosto. Olin samaan aikaan innoissani että hieman peloissani. Monien vuosien jojo-laihdutukset eivät olleet tuoneet tulosta, ehkä tämä toisi.

Vasta ensimmäisen tunnin alkaessa totuus iski vasten kasvoja, hurjalla voimalla. Olin ympäröitynä niin jenkkifutis- kuin koripallonkin pelaajilla. Katsellessani koleista, täyttä rautaa täynnä olevaa huonetta, teki mieleni poistua. Onnekseni huomasin etten ollut tilanteessa yksin – löysin katseellani kaksi muuta tyttöä. Meitä oli nyt kolme!

IMG_3161

Tästä se kaikki alkoi lokakuun lopussa 2012.

Kurssin ohjaaja näytti ensimmäisellä silmäyksellä pelottavalta. Pitkä, roteva, harmaahiuksinen mies puhui ryhmämme edessä viskibassoa muistuttavalla äänellä. Kerroin hänelle ennen nimenhuutoa olevani Suomesta, muiden aineiden opettajat olivat innostuneita – hän vain tuhahti. Hän ei ollut kovin hellävarainen eikä pitänyt kädestä kiinni, olihan tavoitteena takoa rautaa sekä nostaa kaikkien voimatasoja.

Liikkeitä meillä oli kolme: kyykky, penkki ja rinnalleveto. Ohjelma oli tarkkaan laadittu, harmikseni en muista sitä enää. Neljä tai viisi viikkoa mentiin nostaen painoja ja pienentäen toistoja. Viimeisellä viikolla puskettiin kaikille uudet maximit, joita lähdettiin uudella kierrolla parantamaan. 

Ensimmäisen kyykkytreenin jälkeisenä päivänä muistan yrittäneeni istua kotona vessanpöntölle. En päässyt alas ollenkaan, jalkoja särki. Pakarat olivat tulessa. Sisäreidet tuntuivat repeävän liitoksistaan. Se tuntui kierolla tavalla ihanalta.

IMG_8490

Vuoden kehitys. (10/2012-10/2013)

Ja niin se tuntuu edelleen. Palasin kahden viikon tauon jälkeen treenaamaan, jalkatreenissä pienensin painoja keskittyen täysillä työtä tekevään lihakseen – tehden kaikki kyykyt mahdollisimman syvältä, ilman tekosyitä! Sainkin lihaksiin älyttömän yhteyden, istuminen ja töissä alas kyykistyminen saavat minun thunger thighsit tutisemaan ja naaman vääntymään irvistykseen.

Kirjoitin kesken tuon jalkatreenin salipäiväkirjaani lauseen ”New year, new ass!” Siinä on yksi tämän vuoden motoistani. Kyykyt viedään loppuun asti, luotetaan polven mukana pysymiseen. Jos sieltä ei enää viimeisessä sarjassa päästä ylös niin lattia ottaa kopin. Tuntuu hullulta sanoa, mutta oman kisadieettini alkuun on enää 10-11 kuukautta. Nyt jos koskaan on se korkea aika takoa ja takoa, rauta nimittäin on kuumaa! Motivaatio on katossa, kroppa ottaa liikkeitä vastaan ja olen saanut lihashuoltoakin tuotua päiviini mukaan. Tulevaisuus näyttää lupaavalta!

Miten teidän uusi vuotenne on lähtenyt käyntiin? Onko lupauksissa pysytty? Onko tavoitteiden eteen tehty suunnitelma niiden saavuttamiseksi?
Miten te päädyitte lajinne pariin? Minkälaisia muistoja ensimmäiset treenit tuottivat? 

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , , , , ,
%d bloggers like this: