TAIANOMAISIA HETKIÄ

Vuosi sitten makasin vanhempieni sohvalla, jalat kattoa kohti. Olin tehnyt pitkän päivän töissä ja olin melkoisen väsynyt. Asuimme tuohon aikaan Mikon kanssa erillämme. Olimme riidelleet muutamana päivänä enemmän kuin suhteemme aikana, joten päätimme ottaa aikalisän – hieman happea ja omaa aikaa molemmille, ei velvoitetta kertomaan missä on ja milloin tulee. Milloin on itselleni välillä hankala kysymys, sillä saatan suunnitella toista ja tehdä toista, elän hetkessä ja jos nautin, jään pidemmäksi aikaa.

Emme olleet yhteyksissä noina päivinä juurikaan, vain jos jotain akuuttia pitäisi hoitaa. Se tuntui aluksi hassulta, eikä ihme, olihan se kaikkien rutiiniemme vastaista. Sitten tuli tuo päivä, kun makasin jalat kattoa kohti. Olimme sopineet treffit illalle. Sutaisin nopeasti extra-ripsivärit silmiin ja nappasin tavarat messiin. Miko oli luvannut hoitaa suunnittelun, en tiennyt tulevasta mutta odotin perus ravintolaillallisen tyylistä. Sainkin jotain täysin muuta.

Lähdimme kävelemään Hietsua kohti ja höpöttelin ääneen ihmetyksiäni. Hietsu on mun lapsuuden hoodeja, joten tiedän hyvinkin tarkasti mitä siellä voi tehdä. Tiesin, että olen joskus ohimennen puhellut kiinnostustani wakeboardingiin, kuinka innostavalta se näyttää. Olen aktiviteettien ystävä, teen ja koen ennemmin kuin maksan saman verran ravintola-annoksesta. Nojoo, kyllä mä hyvästä ruuastakin nautin. Mitä lähemmäksi rantaa pääsimme pystyin hyvällä varmuudella tietämään mitä tuleman pitäisi. Olin silti otettu. Nautin jo ajatuksesta päästä laudan päälle.

Olimme Wake Spotin ainoat asiakkaat, joten saimme yksityistunnin. Miko oli hoitanut kotoota bikinit ja pyyhkeet mukaan, ottanut siis kaiken huomioon. Pääsimme molemmat heti hommaan kiinni ja lautailu sujui kuin vettä vaan. Muistan istueeni lähtölaiturilla katsoen Mikon vetoja ja nauraneeni ääneen. Vettä satoi kaatamalla, ilma oli lämmin ja jossain vasemmalla aurinko paistoi. Tuo hetki oli taianomainen, siihen tuntui kiteytyvän elämäni – aivan sama mitä elämä tuo mukanaan, oikeiden ihmisten ja asenteen kanssa siitäkin voi nauttia täysillä. Viimeiselle kierroksella piti tottakai käydä kokeilemassa hyppyriä, vaikka pystyssä pysyminen ei ollut kaukana, pannutin molskahtaen.

Janina Pohja, Fit Times, Wake Spot, Hietsu, extreme, wakeboarding, lainelautailu, hyppyri

Vaihtaessamme pienessä, tynnyrin muotoisessa, saunassa vaatteita ja naureskellessamme suorituksillemme Mikon sanat pysäyttivät hetken. ”Sulle on varattu benji-hyppy Kaivariin nyt.” Ööö, pieni hetki, sisäistän sanojasi. Tuijotin Mikoa sanomatta mitään. Muistinkohan edes hengittää? Olin häkeltynyt koko kävelymatkan Hietsusta Kaivariin. Tähänkö oltiin tultu, yli kymmenen vuoden odotuksen jälkeen mä nousen hyppytorniin ja lennän kuin lintu.

Olin kuvitellut hypyn mielessäni monesti. Seisoisin kopin reunalla ja ponnistaisin vapaana. Todellisuus oli aivan toinen. Muistellessani hyppyä sydämeni alkaa lyömään kovempaa. Mä en muista mitään vastuuvapauslomakkeen allekirjoituksen ja kärryyn kiipeämisen väliltä. Tiedän vain kuvien ja kertomuksien perusteella heittäneeni läppää viimeiseen asti. Kärryn noustessa ylös hiljennyin ja suljin silmäni. Avasin ne hetken päästä ja kommentoin, että taidamme olla kohta perillä. ”Ei olla edes puolessa välissä” kuului vastaus takaani.

Siinä vaiheessa alkoi puntti tutista. Puristin kärryn reunoja tiukemmin ja yritin vain hengittää. Pelkään omalla tavallani korkeita paikkoja, pelko vain iskee milloin sitä huvittaa. Hyppyhetken tullessa olin aivan kohmeessa. Rystyset valkoisina olin varma pyörtymisestäni. ”Silloin meet ainakin rentona alas.” Jätkät yrittivät rauhoitella minkä kerkesivät. Kaivarin hyppytorni oli vasta muutamaa päivää aikaisemmin avattu eikä kukaan ollut mennyt kärryllä alas – enkä mä aikonut olla ensimmäinen. Tunnen itseni ja tiedän, että sitä en antaisi itselleni missään vaiheessa anteeksi, jossittelisin lopun elämään.

Yritin hypätä itsekseni ehkä nelisen kertaa ja sitten sain hyppytornin jätkiltä apua, he lähettivät mut matkaan. Puristin valjaista kiinni niin kovaa etten ikänä ole mitään puristanut, tuntui että henkeni riippuu siitä. Pudotus oli pitkä, mutta jo hetken perästä pystyin nauttimaan. Päästessäni takaisin laskupatjalle makasin selälläni valjaissa välillä hiljaa, välillä nauraen. Maatessani paikoillani katsoin kuinka toinen hyppääjä nousi ja hyppäsi, hieman reippaammin kuin minä. Hänen laskeutuessaan patjalle taisimme kirota yhdessä helvetin hienoa kokemusta.

Olin loppuillan sanaton. Enkä oikein vieläkään tiedä mitä sanoa. Noita hetkiä tulen muistelemaan tuossa mökkimme oranssissa monia isoäitejä kiikuttaneessa tuolissa. Taianomainen elämä. 

Mitkä hetket ovat teillä jääneet elämään? 

Unohtumatonta sunnuntaita ystävät.

xxo,
Janina

KOMMENTOI

Avainsanat: , , , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: