JANINA MICHAELA

Vuoristorata. Se ihana laite, jonka alamäissä kutittaa vatsanpohjasta ja suu kääntyy hymyyn. Valitettavasti viime viikko oli vuoristorataa aivan toisella tavalla. Mielialani ja jaksamiseni vaihteli enemmän kuin (uskallanko sanoa) koskaan ennen. 

Kiukuttaa. Naurattaa. Väsyttää. Otan pienet päikkärit. Liikaa tekemistä. Koulutyöt. Työt. Ryhmätyöt. Siivous. Ruoanlaitto. Ystävät. Nukkuminen. Voisinko päästä takaisin lapsuuteen? Hetkeen, jolloin suurin huoli oli mihin leikkipuistoon tänään mennään. 

Ei ihme, että kärsin ponnistuspäänsärystä (tension neck). Niin paljon taakkaa on harteilla tällä hetkellä. Aikatauluttaminen on ollut minun bravuurini. Langat ovat pysyneet käsissä ja hymy huulilla. Kuten viimeisessä postauksessa kerroin, niinkin pieni asia kuin päänsärky voi rikkoa vahvan kuoren. Salin ollessa paikka, jonne purkaan stressin, treenin kärsiessä kärsii myös henkinen kantti. 

Loppu viikko meni pää kainalossa. Olo helpotti, mutta pää tuntui olevan hieman pimennossa. Kohisi ja jumitti. Aloin tekemään asioita niskani olotila prioriteettina. 

Elämääni on löytänyt tiensä myös ihmisiä, jotka saavat mut päivittäin nauramaan.

Ensimmäinen päätökseni oli käyttää vapaa aamupäiväni kehoni hyvinvoinnin edistämiseksi. Tästä asiasta pitäisi muutenkin tulla prioriteetti! Muutaman minuutin varoitusajalla päätin osallistua Yoogaia:n Yin -tunnille, jossa käytetään mahdollisimman vähän lihasvoimaa. ”Pitkäkestoiset asennot, joissa viivytään useita minuutteja edistävät sidekudosalueitten aineenvaihduntaa, uusiutumista ja energiansaantia.” (osa Yoogaia:n tuntikuvausta) Täydellinen tunti siihen hetkeen; helpotti hieman fyysistä oloani ja rauhoitti mieltäni. Olin tunnin jälkeen erittäin rauhallinen, ehkä liiankin, sillä meinasin myöhästyä koulusta. Heh.

Toinen apukeino tuli puskista. Sunnuntaina kaikki kerääntynyt stressi purkautui itkuna. Matikan preppi-tehtävät eivät sujuneet kuten halusin, olenhan aina ollut siinä hyvä. Päivä oli pitkällä, halusin tehdä muutakin. Nälkä vaivasi, ruokaa laittaessa huomasimme kanojemme pilaantuneen. Pieniä tapahtumia, jotka iskivät yhteen myrskynlailla. Olen aina uskonut itkun puhdistavan olotilaa ja siltä eilenkin tuntui. Kerkesimme reippaalle lenkille, joka oli täynnä naurua ja pelleilyä. Ei haitannut vaikka ohikulkijat kurtistelivat kulmiaan meidän pomppiessa mitä ihmeellisemmin – tasapainoittavaa jos jokin. 

Treenittömyys ja paljon ruokaa toivat myös apua. Nukuin paljon, söin mitä halusin ja unohdin ruokaohjeet hetkeksi. Teimme itse burgereita, joiden väliin paistoimme halloumia! (Mun lemppari!) Söin karkkia. Tanssimme hassusti Mikon kanssa. Voi olla, että olen kaivannut Mikon kanssa vietettyä aikaa enemmän kuin ymmärsin. Vaikka asumme yhdessä, välillä näemme vain nukkumaan mentäessä. 

Viikonlopussa oli taikaa. Tämän aamuinen matikan koe sujui mielestäni nappiin, toisaalta tavoitteeni tuosta kurssista on täydet 5. Kerkesin salille kokeen ja markkinointitunnin välissä: mikä oli loistava yllätys, koska sain Mikon mukaani. Hymy on palannut huulille, niskojen jumi on helpottamaan päin (en kärsinyt ensimmäisen setin jälkeen tänään!) ja illalla on edessä jooga-tunti. 

Välillä täytyy antaa itsensä olla heikko. Myöntää ja löytää parannuskeinot. Stressiä on edelleen, mutta pystyn sen käsittelemään. 

Reipasta viikkoa!

xxo,
Janina