En tosiaan ole ollut se urheilullinen, aktiivinen ja terveellisesti syövä. Olen nauttinut herkullisesta ruuasta, herkuista, vapaa-ajasta ystävien kanssa ja elämän leppoisuudesta. Yhdyvalloissa viettämäni vaihto-oppilasvuoden jälkeen olin kaikista painavimmillani. En tiedä paljonko painoin, koska en kehdannut nousta vaa’alle.
Syyskuussa 2009 aloitin nykyisessä työpaikassani, jossa myös tapasin kihlattuni. Kävin lukion viimeisiä kurssejani ja valmistauduin yo-kirjoituksiin. Olin päivittäin 8-16 koulussa, jonka päälle menin illaksi töihin. Töiden jälkeen useasti jatkoimme vielä muutamalle kantabaariimme. Päivät olivat pitkiä, en nukkunut juurikaan ja söin milloin sattui, mitä sattui.
Kunnes toukokuussa 2010, pitkän ja rankan puolen vuoden yo-kirjoituksiin tsemppaamisen, ihmissuhdeongelmien ja töissä uurastamisen jälkeen, aloin saamaan hengenahdistuskohtauksia. En saanut hengitettyä ja vaatteet tuntuivat ahdistavilta. Jouduin töistä 1,5 kk sairaslomalle.
Hätiin astui silloinen poikaystäväni ja nykyinen kihlattuni, Miko. Hänellä oli itsellään kokemusta kuntosalitreeneistä jo monen vuoden ajan, olihan hänen isoveljensä treenannut jo vuosikymmenen ja isosisko edustanut salibandyssa.
Muutaman ahdistavan viikon jälkeen hän ehdotti, että kokeilisimme jos urheilusta olisi apua. Ostin kuukauden jäsenyyden Motivukseen. Vielä samana päivänä liityin Elixian jäseneksi 2 vuoden sopimuksella, olisihan se helpompaa sillä Mikokin oli Elixian jäsen. Ensimmäisellä kerrallani nousimme crosstrainerien selkään ja aloitimme treenin. Tavoite oli 20 minuuttia. Noin 10 minuutin kohdalla olin hiestä märkä, pää punaisena ja happi loppu. Lopetin. Se oli kamalaa ja noloa. Ulospäin näytin normaalinkokoiselta tytöltä, mutta kuntoni oli rapakunnossa. Kävimme muutaman kerran salilla yhdessä, jonka jälkeen Miko kirjoitti treeniohjelman jota mun pitäisi noudattaa.
Muistan hyvin kuinka jännitin ensimmäistä kertaani yksin salilla. ”Millä painoilla treenaisin? Teenkö liikkeet väärin? Miltä näytän? En osaa, apua!” Painaessani kuulokkeet korviini, koko muu sali tuntui katoavan. Olin omassa kuplassani, omien ajatuksieni kanssa. Tuntui helpottavalta. Mikon kannustavat sanat auttoivat jatkamaan ja jokaisen treenikerran jälkeen tuntui paremmalta.
Mikon osoittama tie tuntui hyvältä ja kuljenkin sitä edelleen.
Liikunta lisääntyi, mutta ruokavalion remontti ei ollut hirveän iso. Päässäni soi ”liikuit tänään, ota jätskiä, olet ansainnut sen.” Liikuin paljon, mutta painoni nousi – viikottain. En pitänyt siitä, mutta en kerennyt edes ajattelemaan asiaa koska mielessäni oli edessä oleva maailmanympärysmatka.
Lähdimme tammikuussa 2011 kolmen kuukauden maailmanympärysmatkalle, josta nautittaisiin täysin siemauksin. En juurikaan miettinyt liikuntaa tai ruokavaliota matkan aikana ja se näkyi kotiin tullessa. Muutama viikko paluun jälkeen tein elämäni päätöksen ja päätin laittaa itseni ruotuun.
Ennen – maaliskuu 2011.
Ennen – Naisten Kymppi 2011.
 |
| Olen vasemmalla, harmaassa topissa. |
Sen päätöksen jälkeen olen pienin askelin päässyt eteenpäin. Olin syksystä 2011 niin motivoitunut, että treenasin melkein päivittäin sekä lenkkeilin. Huomasin vartalossani kaivattuja muutoksia jotka vain lisäsivät intoani treenata. Jopa niin paljon, että kun joulukuu koitti, kroppani antoi periksi. Pahimpina päivinä heräsin aamu kuudelta, jotta kerkeisin treenaamaan ennen 9-10 tuntista työpäivääni. Työpäivän jälkeen oli tietysti päästävä takaisin salille purkamaan paineet. Treenin määrässä itsessään ei ollut vikaa, eikä ruokavaliossakaan, mutta olin unohtanut lihaksille tärkeimmän asian – levon. Nukuin viidestä kuuteen tuntia yössä ja pakersin pitkät päivät. Vartaloni sippasi niinkin pahasti, että motivaationi lopahti koko joulukuuksi. Olin treenannut itseni ylikuntoon (josta kirjoitan myöhemmin päivityksen). Makasin vapaa-ajat sohvalla ja söin. Olihan tunnesyöminen paljon tutumpaa kuin liikkuminen.
Päivä päivältä sain enemmän voimia ja motivaatio kasvoi. Kävimme Mikon kanssa läpi ruokavalioita ja treenejä. Suunnittelimme etukäteen. Se helpotti. Ylikunnon jälkeen olen oppinut kuuntelemaan kehoani. Skippaan treenit ja lepään jos tarvitsee.
 |
| Jalkani ovat ylpeyden aiheeni. Niiden muotojen eteen on tehty töitä! :) |
 |
| Jotain muotoa näyttäis olevan. |
Viimeiset kaksi vuotta ovat ottaneet, antaneet sekä opettaneet itsestäni ja itselleni paljon. Esteitä on ollut enemmän kuin paljon, mutta tärkeintä on ollut niiden ohittaminen. Tiedän pystyväni parempaan kuin luulen. Pystyn ja haastankin itseäni päivittäin. En enää kokeile olla syömättä tai vaihda herkullista päivällistä hapankorppuun kurkuilla. Olen oppinut pitämään ruokavalioni tasapainoisena ja herkuttelemaan välillä.
Elämäni on paremmassa jamassa kuin se on koskaan ollut. Minulla on samankaton alla asuva, oma Personal Trainer – kihlattuni. Treenikaverini löytyy kaksi kerrosta alempaa. Minulla on uusia tavotteita melkein jokaiselle kuukaudelle eteenpäin ja unelmia joiden eteen tulen tekemään kaikkeni. Matka jatkuu kohti parempi kuntoista minua, pienin mutta varmin askelin.
 |
| Miko & minä, elokuussa 2012. |
”Never give up on a dream just because of the length of time it will take to accomplish it. The time will pass anyway.” – Unknown
xxo,
JANINA MICHAELA 
Jätä kommentti hannish Peruuta vastaus