”Kato tätä mun vatsaa, ihan hirvee makkara.”
”Mites tää mun perse, levenee vaan päivä päivältä.”
”Oon niin läski.”
Fat Talk – Läski Puhe, suurin osa naisista tekee sitä päivittäin katsoessaan peilikuvaansa.
Olen itse sortunut tähän niin kauan kuin muistan. Voisin verrata sitä jopa tupakointiin, ainakin se on yhtä koukuttavaa. Viimeiset vuodet olen opetellut lopettamaan tuon, ajattelemaan positiivisesti vartalostani ja sen kehityksestä. Kiitos tästä kuuluu suurelta osalta kihlatulleni, joka aina muistaa huomauttaa kun teen sitä taas. En välttämättä itse edes huomaa tai kiinnitä siihen huomiota yhtälailla, onhan siitä tullut normaalia itselleni.
Miten muut sen sitten kuulevat? Kuullessani kavereideni sättivän itseään samaan malliin, en pidä siitä yhtään. Näenhän totuuden, ei heillä ole kuvittelemaansa ”ghettobootya” tai löysinä roikkuvia alleja. Sitäpaitsi ”ghettobootyssa” ei ole mielestäni mitään vikaa!
Nuoruudessani esimerkiksi vaatteet olivat vain asia, jonka taakse pakenin. Isommat vaatteet, sitä vähemmän muotoja, sitä vähemmän pullea vartaloni on esillä. Jokaikinen aamu alkoi nenän nyrpistämisellä peiliin katsoessa, en ollut yhtään tyytyväinen. Ihoni on ei ole koskaan ollut tasainen ja täydellinen, ennemminkin kukkinut päivästä toiseen. Painoni kanssa taisin keikkua ylipainorajan molemmin puolin koko nuoruuteni. Siitä olenkin saanut kuulla monelta eri taholta, kiertelemättä. Vieläkin välillä mieleeni tupsahtaa tapauksia, jolloin painooni ei oltu tyytyväisiä. Kotona siitä muistutettiin huomauttaa välillä nätisti, välillä ei. (Tarkoitus on varmasti ollut hyvä..)
Yksi tapauksista on piirtynyt kaikista vahvimmin mieleeni, nimittäin elämäni ensimmäinen magneettikuvaus. Olin 14-vuotias, täytin kyselyä joka täytetään ennen kuvauksia. Lomakkeessa kysyttiin peruskysymykset; nimi, ikä, pituus, paino.. Painon kohdalle pysähdyin, tuijotin vain paperiani ja mietin, mitä kehtaisin kirjoittaa?
Mitä kehtaisin kirjoittaa, jotta vieressäni istuva minulle hyvin, hyvin läheinen ihminen ei siitä sanoisi mitään. Yritin miettiä lukua mitä vaaka oli viimeksi näyttänyt.. Päädyin laittamaan paperille numerot 65. Sinä hetkenä kun tuo henkilö käänsi päänsä ja näki luvun, ”ootko sä tosissas?” kommentti kantautui korviini. Mitäpä siinä vasta kasvuvaiheessa oleva tyttö miettisi? Ei hirveän positiivisia ajatuksia.
Olen onnellinen, että kihlattuni toi kuntosali-treenauksen elämääni. Olenkin monesti pohtinut, missä olisin nyt ilman häntä? Makaisin vapaapäivät kotona, syöden herkkuja. Töiden jälkeen kävisin kollegoiden kanssa muutamalla. Ihan kivaa, mutta loppupeleissä epäterveellistä elämää. Olisin kaikin puolin tyytymätön itseeni.
Treenaus on päivä päivältä avannut silmiäni enemmän. Vaikka peilistä vieläkin välillä katsoo takaisin se ylipainoinen itseensä tyytymätön henkilö, pystyn jättämään asian siihen hetkeen. Ilman tukea en pystyisi siihen. Ilman treenin tuomaa hyvää oloa en pystyisi siihen. Kerrankin tuntuu, että olen kontrollissa elämästäni. Sen suunnasta ja siinä tapahtuvista asioista.
Muutama vinkki, joita olen itse käyttänyt:
- Ulkonäkösi ei määritä sinua. Arvot ja käyttäytyminen ovat tärkeämpiä!
- Katso itseäsi päivittäin ja mieti asioita, joihin olet tyytyväinen. Sano niitä ääneen.
- Älä vertaile. Voit olla samanpituinen ja painoinen kuin muut, mutta kaikkien vartalot ovat erilaisia. Kurkkaa tänne, löydät linkin sivustolle jonne voit syöttää pituutesi ja painosi. Sitten näet tuhansia kuvia erilaisista vartaloista samoilla mitoilla.
- Lepää kun vartalo sitä tarvitsee, treenaa säännöllisesti. Syö kun on nälkä, mutta älä tylsyyteen. Mieli pysyy virkeänä ja niin myös vartalo. Negatiivisia ajatuksia ei liiku läheskään yhtä paljon kuin tekemättömänä.
- Unohda media. Mainoksissa, näytöksissä, elokuvissa.. Eivät mallit ja näyttelijät siltä näytä jokapäivä. Heillä on isot tiimit laittamassa heitä kuntoon ja photoshoppaamassa kuvia.
Välillä, harvoin, tulee päiviä kun peilikuva ei miellytä. Lähden useasti pois peilin edestä ja esimerkiksi ulos lähtiessäni napit korville niin musiikki vie ajatukset muualle. Omakuvan muuttaminen ei käy kädenkäänteessä, se ottaa kärsivällisyyttä – paljon.
Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut itselleni ässä hihassa, mutta jokainen hetki on ollut tähän pääsyn arvoista.
Muistuttakaa myös ystäviä, läheisiä ja sukulaisia etteivät säti itseään. Se ei johda mihinkään hyvään.
xxo,
Janina
PS. Tiedän kihlattuni lukevan tätä ja haluaisinkin kiittää, että olet jaksanut olla mulle ”the rock”. Ilman tukea, tsemppausta ja neuvomistasi olisin hukassa.
JANINA MICHAELA 
Jätä kommentti Tahra Peruuta vastaus