Kello soi sunnuntaina 5:30 aamusta valmistautumaan tulevaan casting-tilaisuuteen. Edellisenä iltana olin laittanut kaiken valmiiksi. Meikit olivat rivissä, tukkaa suoristettu ja kaikki tavarat pakattu. Nukkumisesta ei itselläni tullut melkein mitään, mutta silti ylös jaksoi nousta hymy huulilla. Kahvi tippumaan, aamupala valmiiksi ja rauhoittumista. Auto kohti Tamperetta startattiin 7:30 maissa ja matka kohti semifinaalia saattoi alkaa. Musiikki pauhasi ja minä hoilasin mukana kovaa ja korkealta. Jännitys alkoi hiipimään enempi ja enempi mieleen. Ei muutakuin talla pohjaan ja reippaasti perille.

Perille päästessämme kävelimme tapaamispaikalle, jossa jo muutama mimmi odottelikin jo. Porukan valuessa paikalle, valtasi suurimman osan meistä myös hiljaisuus. Jokainen omassa päässään keskittyi tulevaan koitokseen. Hieman ennen klo 10 saapuivat tuomariston jäsenet paikalle, nopea briiffi kuinka päivä tulisi sujumaan. Kolme vertailutapaa, jokaisen kohdalla karsitaan porukkaa.

Ensimmäisessä vertailuvaiheessa seisoimme kinkut rivissä yhteisvertailussa. Hermostuneita hymyjä, täriseviä jalkoja ja timmejä kroppia – näin nopeasti tiivistettynä. Itse tipahdin jo tässä vaiheessa enkä ihmettele yhtään, olin itse hieman pettynyt omaan kuntooni – kiitokset menköön sitten menkoille sekä jännitysturvotukselle. En kuitenkaan selittele, päätös on päätös ja kunnioitan sitä vaikka kuinka harmittaisi. Edellisenä iltana peilistä katsoi kuitenkin todella ylpeä mimmi. Kuinka pitkälle olinkaan tullut siitä leuka rinnassa kävelevästä, +20 kiloisesta tytöstä.

Tiedon tullessa oma oloni oli tunteeton. En oikein tiennyt mitä ajatella, joten keskityin vain poistumaan mahdollisimman nopeasti. Soitto Mikolle ja vaatteet niskaan. Muutamat sanat vaihdettiin muiden pudonneiden mimmien kanssa ja jatkettiin kukin omiin suuntiimme. Vasta Mikon nähdessäni homma iski itselleni tajuntaan; itku tuli ja pettymys valtasi mielen. Tuntui epäreilulta. Oksetti. Teki mieli käpertyä takaluukun pimeyteen.

Yllättävän nopeasti saimme kuitenkin tunteita käytyä läpi. Kanssani samaan aikaan putosi mimmejä, joiden jatkosta olin varmempi kuin omastani. Syy putoamiseeni oli yksinkertainen: kroppa ei ollut siinä kunnossa missä se olisi pitänyt olla. Syitä voisi etsimällä etsiä ja voisin selitellä, en näe kumpaankaan syytä. Oma omatuntoni on puhdas: tein jokaisen treenin ja söin grammalleen ohjeiden mukaisesti. En olisi pystynyt siinä tilanteessa venymään yhtään enempää. Harmitus oli suuri, sen varmasti jokainen ymmärtää.