JANINA MICHAELA

Päivässä ei riitä tunnit. En mä kerkeä kaikkea! Itkettää, stressaa, kiukuttaa. Haluan jäädä peiton alle!

Torstai-iltana kiukutti. Silmät eivät pysyneet auki, mutta silti piti olla hereillä. Edessä oleva viikonloppu aiheutti melkein kauhua. Perjantaina herätys klo 5 – töihin, kouluun, treenaamaan. Lauantaina herätys klo 5:55 – töihin, treenaamaan, opiskelemaan. Hemmeti sentään, milloin tulen saamaan aikaa rentoutua. 

Koulun jatkuessa joululoman jälkeen olen ollut repeytyneenä neljään paikkaan samaan aikaan. Koko kevään kestävä Business plan -projekti hengittää niskassa, sillä ohjaajamme eivät ole ennen tätä viikkoa antaneet kunnon ohjeita. Olemme tehneet sitä ja tätä – tuhlanneet monia tunteja saamaatta konkreettisesti mitään aikaan. Nyt edessä on kuusi viikkoa projektiaikaa jäljellä ja olemme saaneet ensimmäisen raportin tehtyä – lukematon määrä niitä on edessä. 

Koulu tuntuu olevan itselleni edelleen se suurin stressin aiheuttaja. Opiskelijan arki kun ei ole samanlaista mihin olin kokopäivätyöläisenä tottunut, sillä valitettavasti opintoja ei voi jättää kouluun kun luennot loppuvat. Ne istuvat vakaana taakkana harteilla ja painavat jokaisella askeleella enemmän. Kalenterini vilkkuu deadlineja toisensa perään. Inhottaa, mutta mitä mielihyvää tuottaakaan niiden pois rastiminen. Ainoa tapa, jolla langat pysyvät käsissä on merkata jokainen askel kalenteriin. Esimerkkinä on muutaman viikon päässä oleva perjantai, jonka kohdalla ei ole yhtään tilaa kirjoittaa lisää: kouluun 8:30-15:30, juokse työvuoroon 16-sulku, ole kotona kymmenen aikaan, muista palauttaa raportti! Nukkumaan yritän viimeistään puolenyön aikaan, jotta seuraavana päivänä olen pirteänä 7:30 töissä. 

Valmentajalle purkaessa tilannetta hän muistutti, ettei treenien väliin jättäminen tee kenestäkään huonoa. Jos deadlinet painavat päälle, on kiire ja kalenteri tukossa on parempi saada enemmän lepoa – treenitkin sujuvat paremmin. Tiedän sen itsekin, ruokavalion pysyessä puhtaana ei muutamankaan viikon treenaamattomuus kaada minua takaisin lähtöruutuun. Treenien skippauksen seuraukset ovat useimmiten minun tapauksessani huonommat kuin siitä saadut hyödyt, sillä salille astuessa sulkeudun treenimoodiin – omaan flowhun. Sellaiseen mielentilaan, jossa mikään stressi ei saa minusta otetta. 

Vaikka aikataulut stressaavat, koulussa tulee onnistumisia toisensa perään. Keskiarvoni ei ole milloinkaan ollut näin korkea. Olen saanut vain yhden 3 ja muut ovat 4 tai 5. Mielestäni se on uskomatonta eikä pieni pääni ymmärrä miten se on edes mahdollista. Minä, jolla ei käytännössä ole aikaa istua alas edes preppaamaan kokeisiin, onnistun niissä. 

Olen tullut monen viikon pohdinnan aikana tulokseen, että lepoa vähättelemättä – liikunta on avain kaikkeen. Se on tärkein tukipilari minun tämänhetkisessä elämässäni. Se pitää prioriteettilistani ensimmäisestä sijasta tiukasti kiinni, sinne se kuuluukin. Treenaan ”vain” neljä kertaa viikossa, noin puolitoista tuntia kerrallaan (sisältäen alku- sekä loppulämmöt). Tämä puolitoista-tuntinen antaa kuitenkin itselleni tuplasti enemmän aikaa päiviini. Jaksan paremmin, keskityn paremmin ja sisäistän luennoilla enemmän. 

Rakkaat ystävät, muistakaa liikkua vaikka hieman väsyttäisi. Merkatkaa treenit kalenteriin, silloin ne tulee myös tehtyä. Ensin tuntuu vaikealta, mutta ajatusten saadessa levätä raudan (tai sinun lempilajisi) parissa ne ovat valmiimmat uuteen infoon ja seuraavaan tehtävään. 

Liikunta on salaisuuteni. Se, josta en kiireisenäkään anna periksi. 

xxo,
Janina