Tiedättekö. Mä oon huomannut itselläni addiktiokausia vaihtelevien asioiden parissa. Aivan kuin vuodenajat mun tekemiset ja rutiinit vaihtelee. Enkä tiedä mikä päähänpinttymä mulla on, että kaikki pitää ”kuluttaa loppuun” ennen kuin vaihtaa johonkin uuteen.
Jos löydän hyvän biisin, kuuntelen sitä repeatilla kunnes kyllästyn. Hoksaan jonkin maukkaan mausteen, herkullisen herkun tai hyvin istuvan vaatteen – poikkeuksetta haluan niitä päiviini mahdollisimman paljon.
Ennen en voinut välittää pipoista ja lippiksistä vähääkään, koska a) näytin uunolta ja b) hiukset menis littaan. (Kuinka uunolta oonkaan nuorempana näyttänyt kovissa pakkasissa korvat punasina kipristellen?) Onnekseni oon ymmärtänyt paremmin ja löytänyt törkeän hyvännäköisiä pipoja! Addiktoitunut niihin oikein urakalla.
Tunsin itseni hieman hölmöksi vielä muutama päivä sitten kun kuljin pipo päässä auringon lämmittämällä kadulla. Kaikilla muilla tuntui olevan pää paljaana ja aurinkolasit silmillä – keväisempänä kuin koskaan. Oma täydellisen keltainen villapiponi (saatu blogin kautta) keikkui musiikin rytmittämien askelin tahdissa.
Rakastan pipoja, mukavuudelta ja tyylin piristäjinä – pelastavathan ne vaikka kuinka hirveän tukkakriisin. Mun karhea luonnonkihara harja elää aivan omaa elämäänsä, joten pipo on useimpina aamuina kova sana! Niin se on ollut eilen, tänään ja varmasti huomennakin.
Kuvissa näkyvä Vai-Kon keltainen pipo on ollut vakio varusteeni vuoden alusta alkaen. Se on tuonut pirteyttä läpi pimeyden. Se on huutanut eteisen korista laittamaan sen päähän. Sää kuin sää, se on edelleen se, jonka puoleen käännyn kun hiukset sojottavat leijonanharjamaisesti joka suuntaan. Saa nähdä missä vaiheessa kesää suostun luopumaan pipon käytöstä – addiktio kuin addiktio.
xxo,
Janina
JANINA MICHAELA 