Aihearkisto: fitness

Armotonta

Arvostelu laji, tiedät mihin leikkiin ryhdyt, pitää kestää.

Miksi pitäisi? Olen monen muun mukana seurannut kuumentunutta keskustelua viime viikonlopun kilpailijoiden kunnosta, tasosta, lookista. Olisko vai eikö olisi pitänyt nousta lavalle? Jokaisella, tutulla ja tuntemattomalla, on mielipide. Ja sehän on oikea! Sitä ei pystytä perustelemaan kunnolla, todetaan vain että ”näin mä sen näen”.

En halua puuttua kenenkään sananvapauteen. Tai mielipiteen ääneen sanomiseen. Jokainenhan meistä on oikeutettu siihen. On minullakin omat mielipiteeni asioista, mutta yritän myös antaa tilaa muiden ymmärtämiselle ja heidän ajatuksistaan oppimiselle.

KH7A2464-Edit

Sain juuri sairasvuoteella päätökseen Eva Wahlströmin tarinan, Rajoilla. Suosittelen sitä jokaiselle, urheili tai ei. Kirja avaa hyvin maailmaa, jossa kilpaurheilija elää. Maailma, vaikka onkin sama kaikille, näyttää heille täysin erilaiselta. Varsinkin kilpakauden maailma. Ne ovat kuukausia, jolloin urheilija muuttuu alati itsekkäämmäksi. Koska niin on tarve. Jotta voisit onnistua ja pärjätä, tulee elämän palikoiden tanssia kilpailijan pillin mukaan. Jokainen teko on optimoitu, laskelmoitu tulevaa kilpailua varten.

Jokainen kilpailija on ansainnut paikkansa lavalla. Jokainen heistä on tehnyt ällistyttävän määrän töitä sen hetken kunnon eteen. Kukaan meistä ei voi tietää minkälainen tarina kilpailijalla on. Emme voi tietää onko viimeistelyissä sattunut jotain, onko tullut takapakkia? Tilanteesta huolimatta kilpailija on päättänyt nousta lavalle, kävi miten kävi.

Minä olin yksi niistä kilpailjoista, joka ei pärjännyt. Syystäkin. Kisojen jälkeisten viikkojen aikana tunnemyrksy repi sisuksiani, milloin olin ylpeä, milloin syytin ketäkin minun lavalle päästämisestä. Hävetti. Vitutti. Kiukutti. Kunto ei ollut siellä missä sen piti olla, se mihin olimme asettaneet tähtäimen. Pettymys. Niin itsellenikin kuin valmentajalleni. Läheisilleni. Pyytelin kaikilta anteeksi eliminaatiosta tippumista.

Minun on kuitenkin hankalaa löytää vain yksi mielipide, jonka takana seistä. Pitäiskö sellaista edes olla? Miksi elämän pitäisi olla niin mustavalkoista? Toki ihmettelen monien muiden tapaan, puolitiehen jääneitä kuntoja tai puuttuvia lihaksia, mutta ymmärrän jokaista lavalle noussutta. Sain omasta kisakunnostani paljon mielipiteitä, mutta kuinka moni heistä tiesi tarinani? Kuinka moni heistä tiesi, että viikko ennen kisoja selvät vatsat ja lohkotut reidet peittyivät kahdeksan (8) nestekilon alle yhdessä yössä?

KH7A2455-Edit

Häviö pitää ottaa häviönä, ei sitä tarvitse alkaa selittelemään. Kilpailijan tunnemyrsky on aidosti riittävä märkä rätti vasten kasvoja. Kuitenkin jos olisin jättänyt nousematta tuolle lavalle, en olisi ikinä saanut tuntea kuuluvani sinne. En olisi saanut vahvistusta siihen, että olen oikean lajin parissa. Olisin saattanut heittää hanskat tiskiin loppuelämäksi, tai katua päätöstä loppuelämäni. Niin varmasti moni muukin kilpailija.

Arvostelulaji, se on armoton. Mutta tarviiko kaikkien kommenttien olla?

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , ,

In love with fitness

Viime viikon kuumin puheenaihe sportti-blogeissa taisi olla tuo Kukka Laakson kirjoittama mielipidekirjoitukseksi luokittelemani päivitys itsekeskeisistä fitness”boomilaisista”. (Jos et ole sitä vielä lukenut, löydät sen täältä.) Jokainen on tietenkin oikeutettu mielipiteisiinsä ja on hyvä että aihe puhuttaa, jotta jokainen meistä näkisi asioiden kaikki puolet.

Mitä tahansa, kuka tahansa, tänäpäivänä tekee on etuliitteenä fit tai fitness. Itse olen vain mielissäni, että maailman kuva naisten ihannevartalosta on muuttumassa. On varmasti vasta kasvuiässä oleville lapsille ja nuorille paljon terveellisempää että lehden kannessa hymyilee muotoja ja lihaksia omaava fitnessurheilija kuin kovassa mallimaailmassa riutuva huippumalli.

Kasvoin itse tuon ”skinny-fat huippumalli-boomin” aikana ala-asteikäisestä lukiolaiseksi. Se oli karmivaa aikaa omalle minäkuvalle. Vartalo muokkaantui kokoajan, hormonit alkoivat hyrrätä ja tehdä töitään. Tuli lantiota, jenkkakahvaa, tissit.. Sisäreidet alkoivat osua toisiinsa. Vieressä luokkatoverit olivat pitkiä, hoikkia ja nättejä. Ihailin taitoluistelijaystävääni, niin siro ja hoikka. Miksen minä voinut näyttää tuolta? 
Aamupala jäi syömättä, kouluruoka jäi syömättä. Kotona söin näkkileipää kurkulla. Yritin niin kovasti mahtua muottiin, johon minua ei oltu tarkoitettu. Kun laihdutusyritykset kaatuivat yksi toisensa jälkeen, tuli syömisestä pakotieni. Söin piilossa ja paljon. Yhdellä istumalla saattoi mennä sipsipussi, fazerin sininen sekä jumbo-karkkipussi. Mitäs pienistä?

Oma historiani huomioonottaen ei ole varmasti kenellekkään ihme että seison jykevästi ja ylpeänä nykyisen elämäntyylini takana. Henkilökohtaisesti en hirveästi pelkää tämän aikakauden lasten ja teinien puolesta. Fitness-elämäntyylissä painotus on kuitenki terveellisissä elämäntavoissa sekä elämästä nauttimisesta. Huolta pitää kuitenkin jokaisen vanhemman kantaa, jotta nuoret näkevät selkeästi fitness-elämäntyylin ja kilpailudieettien erot. Itsellänikin on 9-vuotias pikkusisko, jolle olen suuri esikuva, joten painin näiden asioiden kanssa itsekin. Haluan opettaa hänelle terveitä elämäntapoja, jotka sisältävät elämästä nauttimisen.

Omaksuessani fitness-elämäntyyliä, ei elämäni ole ollut ainoastaan kanaa ja parsakaalia. Viimeiset kaksi viikkoa olen pitänyt keittiövaa’an hyllyllä – syönyt ja treenannut mitä haluan. Ilman valmentajan ohjeita. Miksi? Koska tätä elämäni on. Olen saanut elämän punaisesta langasta kiinni ja viiletän pitkin kultaista keskitietä. Elämäntyyli on tuonut mukanaan paljon enemmän kuin vain ”sen siunatun bodyn”.
Omat silmäni ovat auenneet, minun ei tarvitse miellyttää ketään muutakuin itseäni. Olen löytänyt keinot purkaa stressiä muuhun kuin läheisiini tai tunnesyömiseen. Olen saanut upeita ystäviä ja kokoon huikeat – alati kasvavat – taustajoukot. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen ja se on tärkeintä.

Ymmärrän kyllä Kukan huolen siitä, mitä jos menee liian pitkälle. Olenhan itsekin tehnyt kyseisen virheen, silloin minut havahdutti rakkaat läheiseni. Heihin luotan edelleenkin, kahta kovemmin. Luotan, että jos alan liian fanaattiseksi ja sokeudun elämälle, ovat he selventämässä päätäni. Osaan nykyään kuitenkin priorisoida elämääni. Mikään treeni tai ruoka-aika ei tule enää koskaan menemään perheen, ystävien tai hyvinvointini edelle. Kilpailutavoite on asetettu ja tulen tekemään kaikkeni sen eteen, niin kauan kun nautin siitä ja voin hyvin. Jos keittiövaaka ja kukkakaali ottavat päähän, otetaan aikalisä. Niin kaikkien pitäisi tehdä, silloin elämä on tasapainossa.

Voiko tällä elämäntyylillä saada miestä/naista/ystäviä? VOI.
Eikö jokaisen harrastuksen/elämäntyylin parista voi löytyä jokaiselle joku? Mikä tekisi fitneksestä poikkeuksen? Itselläni on käynyt onnellisesti löytäessäni vierelleni ihmisen, joka jakaa samat arvot kuin minä itse. Miehen, jonka tiedän pitävän omat jalkani maassa jos omasta peilikuvasta tulee pakkomielle. Voin myös hänen puolestaan sanoa, että hän on löytänyt vierelleen naisen, joka ymmärtää jos yhteinen ilta skippaantuu treenien takia tai jos treenit skippaantuvat koska ystävällä on illanistujaiset.
Treenaamisen kautta olen myös löytänyt elämääni huikeita ystäviä. Ihmisiä, joiden kanssa jaan elämänasenteen sekä -tavan. Ihmisiä, jotka ymmärtävät että vaikka tulen illanistujaisiin mehulinjalla en arvostele muiden valintoja. Se, että en itse välitä makeista siidereistä tai tiukoista shoteista ei ole keneltäkään pois. Eikä heidän juomisensa minulta pois. Kaikki nauttikoon elämästään omilla tyyleillään, yhdessä.

Sportti-bloggareilla on mielestäni iso vastuu kannettavana varsinkin nyt kun boomi tuntuu olevan kuumimmillaan. Kuitenkin jokaisen lukijan on hyvä pitää mielessä, että pidämme sportti-blogeja. Vaikka blogiemme puolella puhumme fitness-painotteisesti, ei se ole elämämme ainoa osa-alue. Minulla itselläni on tietty linja, jonka vedän elämäni ja blogini välille. Olen kuitenkin rehellisesti oma itseni, onnistumisien sekä epäonnistumisien kanssa.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Annetaan ihmisten tehdä virheitä ja epäonnistua, ne opettavat enemmän kuin alati onnistuminen.

Kesäiset moikat! Eilen haettiin kotiin kesän ensimmäiset tuoreet mansikat!
5, 90€/kg! 

xxo,
Janina

Miksi teet ”tätä?” Se on elämäntapa.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen kuullut lukemattomia kertoja kysymyksiä, väitteitä ja turhimpia kommentteja elämäntapamuutoksestani.

”Miksi teet tota?”
”Kyllähän sä nyt voit vähän kakkuu syödä, ota karkki ota karkki!”
”Kyllä Juttakin (Gustafsberg) juo lasillien viiniä välillä, eli ota nyt ota nyt!”
”Treenaat niin paljon, ettei sun tarvii kattoo mitä syöt.”
”Syö mun mieliks, ettei tarvii yksin syödä..”

Siinä vain murto-osa kuulemistani, oih, niin mukavista kommenteista. Olen joutunut perustelemaan ja selittämään miksi teen, mitä teen. Miksi en työporukan ravintolaillallisella syö hiilareita tai juo siideriä. Miksi en osallistu elokuvaöihin. Miksi keittiövaa’asta on tullut yksi tärkeimmistä treenivälineistäni. Miksi en osaa muiden mielestä ottaa rennosti. Miksi kiusaan itseäni. Miksi pilaan elämäni rajottamalla syömisiäni.

Aina saa kysellä ja udella – vastaan mielelläni. Ehkä saisin kyselijänkin innostettua ja kerrottua uusia näkökulmia asioihin. Ajattelutapani on muuttunut ja samalla kun opin itse uusia asioita, haluan jakaa sitä tietoa muille. Se on esimerkiksi yksi syistä, jonka takia aloitin blogini kirjoittamisen. Muiden motivointi, mikään ei ole palkitsevampaa kuin kuulla kokemusteni tai tekstieni olleen se tarvittu valo tunnelin päässä.

Siinä vaiheessa kun joku alkaa väittämään että olen tylsä ja pilaan elämäni, hatussa kiehuu. Olen monesti verrannutkin sitä samaan mitä tein Yhdysvalloissa ollessani vaihto-oppilaana. Vietin vuoteni Salt Lake Cityssa, Utahissa. (Tässä vaiheessa monen ilme kalpenee ja ennakko-oletukset hyppäävät mieleen..) Kyllä, Utahin asukkaista suurin osa (60%) on mormoneja. He eivät juo alkoholia, polta tupakkaa eivätkä harrasta esiaviollista seksiä. SO, WHAT? 
Heille on tärkeää ja tavallista lähteä lähetyssaarnajaksi muihin maihin tai osavaltioihin jakamaan heidän mielestä oikeaa uskontoa. Lukemattomia kertoja pääsin/jouduin puhumaan kaupunkimme lähetyssaarnaajien kanssa ja kuuntelin heidän uskonnostaan. Olin kohtelias ja halusinkin pääpiirteittäin oppia mihin he perustavat uskonsa jne.
Jos ja kun keskustelu kääntyi heidän yrityksiinsä taivutella minua kääntymään, totesin vain ”Te uskotte mihin uskotte, mä uskon mihin uskon. En väitä teidän uskontoa vääräksi ja arvostan mielipidettänne, tehkää se sama mulle.” Tässä vaiheessa moni heistä hiljentyi ja totesi, että olen oikeassa.

Sama toteamus toimii omasta mielestäni myös tässä tilanteessa. Jos itse luotan treenin ja tasapainoisen ruokavalion antamaan parempaan elämänlaatuun, olkoon niin. Jos toinen uskoo treeniin ja/tai ”ihan sama mitä syöt kunhat et liikaa kaloreita” -ajatukseen, olkoon niin.
En ala paasaamaan kenellekkään ”hyi kun syöt paljon” ”katso mitä syöt” tai mitään muutakaan. Lähimmille ystävilleni, perheelleni ja sukulaisilleni saatan välillä kehottaa ”kato vähän mitä syöt” tai kertoa omista tavoistani, mutta en tyrmää ketään. Hekään eivät siitä suutu, koska tietävät tarkoituksen olevan hyvä.

Jos toinen syö ei se ole multa pois ja jos mä en syö ei se ole toiselta pois. 

Parhaimpana esimerkkinä oli ystäväni syntymäpäivät. Hän oli poikaystävänsä kanssa varannut baarin juhlia varten ja olin luvannut mennä käymään. Seuraavana aamuna olisi tiedossa kova salitreeni ja tiesin tarvitsevani unta. Saavuimme paikalle, eteen tuotiin skumppalasit jonka kerroin skippaavani. Ystäväni toki leikillään ihmetteli, mutta tiesi etten mieltäni muuttaisi. Mennessäni moikkaamaan hänen poikaystäväänsä sain ensimmäiseksi kysymyksen ”missä sun juomas on?” Eipä ollut missään. ”Kyllähän sä nyt yhen juot! Mitä haluut mä tarjoon!”
Ei tehnyt yhtään mieli, joten päädyimme 45 minuutiksi – tunniksi väittelemään siitä pitäisikö mun juoda se puolikas shotti. Olisinhan niin paljon kivempi, rentoutuisin ja kaikilla olisi kivaa. Olinko siis juhlien pilaaja olemalla juomatta? En oikeastaan voi keksiä mitään ärsyttävämpää kuin alkoholista puhumisen. Keskustelut ja väittelyt ovat hyviä asioita, pidän niistä, mutta syytöksistä en.
Kyllä mä juon kun mieli tekee! Miksi pilaisin oman fiilikseni miellyttämällä muita? Jos en ole riittävän rento näin, niin ADJÖ.

Olen pikkuhiljaa poistanut ympäriltäni ihmiset, jotka vain pyörittelevät silmään. Ne vähäiset vapaa-ajat mitä treenaamisen ja työn jälkeen jää, vietän mieluiten ihmisten kanssa jotka ymmärtävät, eivät syytä tai vaadi mitään muuta. He osaavat iloita onnistumisistani ja tsemppaavat eteenpäin. Heitä ei ahdista elämäntapamuutokseni, koska tietävät etten ole muuttunut ihmisenä. Vaikka se ”mennään muutamalle” -kaveri ei enää aina juokkaan, se on mukana menossa veden tai ananasmehun kera.

Itsensä kunnioittaminen on ollut yksi parhaimmista asioista mitä olen oppinut. Itsevarmuus on yksi parhaimmista asioista mitä olen saanut. Itsekuri on vahvempi kuin koskaan. Nykyään uskallan sanoa vastaan, tiedän mistä puhun, pystyn ”puollustamaan” omia päätöksiäni. En voi kuin toivoa samaa kaikille muille.

Miksi sitten teen ”tätä”? 
”Tämä” ei ole mikään päähänpisto eikä dieetti. Tämä on mun elämäntapa.

Treenaan, koska olen endorfiiniaddikti. Treenaan, koska rakastan päivä päivältä enemmän vartaloani. Kuntosali on oma ilmainen terapeuttini, se on lääkärini, paras ystävä ja toinen kotini. Olen koukussa painoihin, jos en näe niitä muutamaan päivään saatan olla hukassa.
Saan sieltä enemmän energiaa kuin kokonaisesta juustokakusta. Ongelmat ja ajatukset selviävät varmimmin siellä kuin korillisella kaljaa. Olen oppinut enemmän treenaamisen avulla kuin kukaan Mc’Donaldsin jonossa.
Lähden salilta aina tyytyväisenä treenaamiseen, mutta palaan aina ”nälkäisempänä”. Omat tavoitteeni ovat korkealla, vaadin itseltäni paljon.

Syön mitä syön, koska se on mun polttoainetta. Antaa energiaa ja polttaa kaloreita samaan aikaan. Olen kärsivällisempi ja ihanampi. Jaksan paremmin ja tulen voimaan paremmin. Nuorempana söin mitä sattui ja se näkyi sekä tuntui. Koulukiusattuna ei elämä ollut helppoa. Nyt näytän hyvältä ja tulen näyttämään vielä paremmalta.
”Sähän voit syödä just mitä haluut kun treenaat niin paljon” – aika oivallinen väite, jos haluaisin pysyä tällaisena. Tavoitteena fitnessmalli-kisat ja unelmana isommat fitness-kilpailut eivät jätä tuollaiseen ajatteluun tilaa.
Luovun mieluummin herkuista kuin unelmistani. 

Elämänarvoni, elämäntapani ja koko elämäni on muuttunut näiden vuosien aikana. Se jatkaa muuttumistaan. Olen ylpeä kuinka pitkälle olen päässyt. Olen peloissani matkasta mikä on edessä, mutta varma että pääsen minne pitääkin.
Teen tätä, koska haluan näyttää niille jotka väittivät etten siihen pysty. Pystyn, koska itsekurini on parempi kuin heidän. Päätökseni pitää, tuli mitä tuli. 

 Toivottavasti teidän ei tarvitse yhtä useasti törmätä negatiivisiin kommentteihin. 
Pää pystyssä eteenpäin!

”There is nothing sexier than a girl who knows her way around the weightroom.
You don’t chat, or giggle, or waste time ”streching” at the water fountain.
You just know what you’re doing and get it done.
Impress the men, embarass the boys.
MAKE THEM NERVOUS!”
 

xxo,
Janina

%d bloggers like this: