Aihearkisto: haastattelu

ESITTELYSSÄ: KILPACHEER MM-HOPEAMITALISTI INA TIITTULA

Kerro vähän itsestäsi; kauan oot harrastanut ja miksi alotit?

Oon harrastanut kilpacheerleadingia 14 vuotta. Alotin helmikuussa 2002 kun mun frendi, rupesi harrastamaan jotain harrastusta eikä se suostunut kertomaan mulle ja meijän toiselle frendille, mikä se uusi harrastus oli. Oltiin silloin 11-vuotiaita kun päätettiin mun ystävän kanssa seurata meidän kaveria salaa treeneihin. Päädyttiin Kisahallille, todettiin “me tullaan kans” ja liityttiin mukaan treeneihin. Mä jatkoin, mutta toinen salapoliisikaveri ei.

Mä sekä mun ystävä harrastetaan edelleen. Jotain siellä ensimmäisessä joukkueessa on tehty oikein, koska ollaan tässä edelleen 14 vuotta myöhemmin. Mulla viedään viimeisiä oman uran osalta, sillä lopetan Maailmanmestaruus-kisoihin.

Mikä sai sut kiinnostumaan ja miksi se on jatkunut noin kauan?

Salaa seurattuani ystävääni päädyin treeneihin, ja luulen että olin ilmeisesti jossain hyvä siellä.

Olin napannut jotain tosi nopeasti ja sitten tajusin, että kehittämistä onkin aika monella osa-alueella. Ajattelin, että liikkuvuus on ensimmäinen asia, jota voin tehdä vapaa-ajalla kotona, koska siihen ei tarvita kavereita. Rupesin silloin venyttelemään tosi paljon ja venyttelin ensimmäisen puol vuotta. Siitä seuraavana keväänä mut palkittiin vuoden kehittyjänä, koska olin tehnyt niin paljon duunia. En tiedä mikä mua ajo tekemään niin paljon duunia mutta nyt mä oon hirveän ilonen, että on ollut jotain joka on sytyttänyt lajin pariin. Sillon se draivi selkeästi lähti itsestä koska siihen ei oo vaadittu ketään muuta.

Vanhemmat piti tätä alussa kummallisena harrastusvalintana. Mua kuskattiin tosi paljon moniin muihinkin harrastuksiin, olin kokeillut vähän kaikkea baletista jalkapalloon, mutta mikään ei niistä napannut samalla tavalla.

Luulen, että tässä on ollut se, että vaikka laji olikin löytynyt kaverin kautta niin mut piti tavallaan osoittaa se, että olin tehnyt itse valintani. Ehkä siinä murrosiän kynnyksellä oon halunnut tehä itse päätökset ja kun päätös oli tehty, niin siinä pysyttiin. En tiedä kumpi painoi alussa enemmän, lajin viehättävyys vai se, että tää on nyt mun juttu.

Onko lajissa erilaisia ”pelipaikkoja”?

Pienestä pitäen pystyy seuraamaan vartalon mittasuhteita, esimerkiksi jalan koosta ja säären pituudesta pystyy yleensä päättelemään minkä mittaiseksi ihminen tulee kasvamaan. Jos valmennuksella on hyvä pelisilmä niin osataan lapsi jo nuorena ohjata sille paikalle mikä tulee pysymään todennäköisesti koko uran ajan. Mutta tietenkään ei näistäkään pysty suoraan ennustamaan, joten paikkojen vaihtuvuutta on.

Mä oon aina ollut siellä pohjalla ja oon siitä tosi ilonen. Mä en oo ikinä oikein kaivannut sinne ilmaan, focuksen keskelle, vaikka se monia lajissa viehättääkin. Pohjalla olemisessa on jotain äijämäistä kun saa olla nostelemassa muita ja kun siinä on hyvä niin onhan se siistiä.

Niin just ja kun tajuat, että kun teet itse asiat paremmin niin sillä toisella on helpompi olla siellä ylhäällä. Siinä on jotain siistiä, jota en oikein osaa pukea sanoiks.

Montako eri paikkaa on?

Käytännössä kolme, loppupeleissä neljä. Voit olla joko takana eli takaspotterina, sinne tulee yleensä pisin ihminen, jolla on vartta jolla tukea. Sitten löytyy kaksi sivunostajaa, pääpohja eli main ja sidebase eli side. Sitten on myös nousijan paikka. Joihinkin näistä paikoista voi ajatua kun mietitään pelkästään nostoja.

Sitten taas meijän pyramideissa, joissa kohotaan max. kolmeen kerrokseen. Pyramidissä voi olla pohjalla alimmassa kerroksessa, toisessa kerroksessa kiinniottajana tai kolmannessa kerroksessa nousijana. Näissä ei välttämättä päde samat roolit kuin nostoissa.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Pekka Pohjakallio

Kuinka tärkeitä ovat pituus, paino ja voimatasot? Mittaatteko niitä jotenkin?

Kaikista tärkein noista on voimatasot. Meijän lajissa on se hyvä puoli, että olit sitten minkä painoinen tai pitunen, niin todennäkösesti sulle löytyy joukkueesta rooli. Voimatasot on tärkeitä, erityisesti räjähtävä- ja nopeusvoima on lajille ominaisia, myös maksimivoima, mutta tekniikan parantuessa monet nostoista/pyramideistä ei ole enää maksimivoimasuorituksia.

Meijän joukkue ei ole käyttänyt hirveästi aikaa testaukseen, sillä meilläkin on sen verran paljon urheilijoita, että veisi paljon aikaa saada kokonaisvaltaiset testitulokset, joista me oikeasti hyödyttäisi. Mä tykkään keskittyä tekemiseen, loppupeleissä tulokset kuitenkin puhuu puolestaan.

Onko nousijalle painorajaa?

Meidän laji ja paino on sellainen kysymys, joka kiinnostaa monia tosi paljon. Mä en oo esimerkiksi ikinä tän lajin parissa joutunut antamaan mun painoani minnekkään. Eli ei nousijoillekaan ei ole painorajaa. Optimaalista toki on, että nousijan mittasuhteet on sellaiset, että häntä on helppo nostaa. Eli esimerkiksi jos olisit kaikista kevyin ja kaikista pisin, niin todennäköisesti sua olisi hankalempi nostaa kuin, et jos olisit lyhyempi. Yleensä sinne ylös karsiutuu jo aikasessa vaiheessa sirorakenteiset ja ketterät urheilijat.

Mä en osaa ollenkaan sanoa mille painohaitarille meijän joukkueen nousijat sijottuu, sekin riippuu paljon lihasmassasta. Toisaalta vaikka lihasmassa saattaa painaa enemmän niin siinä vaiheessa kun me halutaan, että sä meet voltilla suorille käsille nostoon niin, jos sulta ei löydy riittävästi jerkkuu ponnistaa sinne niin se on paljon haastavampaa nostajille.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Pekka Pohjakallio

Teettekö luottamusharjoituksia?

Tää on mun mielestä supertärkeä osa ja toivoisin, että sitä tehtäis ehkä vielä enemmän. Sitä ei missään nimessä pidä aliarvioida, luottamuksen pitää löytyä sekä joukkueen sisällä toisiin urheilijoihin että valmentajiin. Joukkueissa voi olla tosi isoja ikäeroja. Esimerkiksi mun maajoukkuenousija on ’00-syntynyt eli meillä on 10 vuotta ikäeroa. Se vaatii aika paljon että pystyy toimimaan niin eri ikäisten kanssa ja, että luottamus syntyy ilman mitään äitiroolia.

Luottamusharjoituksia tehdään uran alussa, alkeis- ja harrastejoukkueissa paljon. Harjotellaan sitä, miten kaadutaan ja uskalletaan ottaa kiinni. Kaikki joutuu tekemään pompotusrivin läpi ja juoksemaan käsien välistä. Nää harjotukset on tosi tärkeitä, koska ei kaikilla ole luontaista vaistoa, että kun joku alkaa pudota niin ottaisikin sen kiinni eikä väistäisi alta pois. Se on myös semmonen mitä oon huomannut muuallakin elämässä tekeväni, jos joku horjahtaa niin oon heti nappaamassa kiinni. Toisaalta, se on ollut ihan toimiva konsepti kun oon tehnyt paljon töitä senioreiden kanssa.

Miten treenaaminen muuttuu ennen kisoja?

Meillä on peruskuntokausi ja kisaan valmistava kausi. Mun valmennettava joukkue on treenannut tällä peruskaudella esimerkiksi painia, tempaustekniikoita, käsilläseisontaa ja muuta oheistoimintaa. Nyt meillä lähenee kisat pikkuhiljaa, joten treenaaminen muuttuu enemmän lajin omaisemmaksi eli mennään enemmän kokonaisuuksia, eli full-outteja, läpi.

Mitä joukkueen rakentamisessa pitää ottaa huomioon?

Mä voin aika hyvin kertoa tästä meijän tämän kauden MM-joukkueen kautta, koska se on ollut täysin erilainen kokemus mun uralla.

Täksi vuodeksi rakennettiin kokonaan uusi maajoukkue, täysin erilaisella prosessilla. On pitänyt tehdä tietoisesti enemmän töitä sen eteen, että meistä muodostuu joukkue. Projekti alkoi vuosi sitten keväällä karinnoista, jossa valittiin joukkue. Karsinnat tehtiin neljän hengen ryhmissä, joihin kuului takaspotteri, kaksi nostajaa sekä nousija. Joukkueessa meitä on yhteensä 32 henkilöä. Ja kisamatolla on 24 eli meillä on kaksi kokonaista vararyhmää. Kun valituille kerrottiin mukaan pääsystä, meille annettiin kesän ajaksi tehtäviä siitä mitä halutaan kehittään ensimmäiselle leirille elokuussa.

Koko projekti perustuuu leirityksiin, joita meillä on seitsemän. Eli meillä ei ole koko joukkueen yhteisiä treenejä vaikka satutaankin kaikki olemaan Helsingistä. Leirien lisäksi meillä on meijän omien nostoryhmien kanssa treenejä. Mun ryhmä treenaa 3-4 kertaa viikossa, osa sitten enemmän tai vähemmän, riippuen siitä onko mukana seurajoukkueessa vai pitääkö itsenäisesti kisakuntoa yllä. Leirien lisäksi meillä on ollut jonkin verran esiintymisiä, hienoin esiintyminen oli Salibandyn Superfinaalissa viime lauantaina.

Projekti on vaatinut enemmän tietosta työtä ja nyt luottamusharjoitukset on ollu tosi tärkeitä. Meillä on kokonaan uusi joukkue ja uudet valmentajat eli ollaan aloitettu joukkueen rakentaminen ihan perusasioista. Esimerkiksi se, että moikataan kun tavataan, koska se ei ole olettamus koska ei olla tunnettu toisiamme aikasemmin.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Pekka Pohjakallio

Kuinka helppo laji on aloittaa?

Todellakin helppoa! Meijän seurassa on semmoinen joukkue kuin Elephants, jossa harrastajien ikä on ilmeisesti tällä hetkellä 19-75 vuotta ja se on ihan huikea porukka. Siellä on yli 30 harrastajaa, miehiä ja naisia. Se kuvaa mun mielestä hyvin meijän lajin diversiteettiä, siellä voi olla kuka vaan ja kaikki pärjää. Kaikkien ei tarvitse myöskään tähdätä huipulle vaan voi myös vaan harrastaa eikä koskaan oo liian myöhäistä aloittaa. Jos haluu kokeilla niin haluun ehdottomasti kannustaa testaamaan, koska se voi hyvin olla se laji, joka vie sut mukanaan.

Liiton sivuilta löytyy kaikki Suomen seurat, sieltä voi hakea kaupunkikohtaisesti seuroja ja sitten seurojen sivuilta löytyy joukkueet, joihin voi hakea. Joukkueita löytyy myös pelkästään aikuisille eikä kaikki joukkueet tähtää kilpailuihin. Monia kiinnostaa esimerkiksi. akrobatia, mutta meijän lajista saa paljon enemmänkin!

Mitä laji vaatii, mitä joudut uhraamaan?

Mä en käyttäisi sanaa uhrata vaan priorisoida, sillä sitä joutuu tekemään tosi paljon. Mä oon tehnyt valintoja ja oon tosi ilonen siitä, mitä tähän asti on tapahtunut. Tällä hetkellä mulla ei ole oikeastaan vapaa-aikaa, mutta ajattelen että niin pitkään kun teen sitä mistä tykkään niin sillä ei oo niin väliä, koska hyvät kokemukset ja fiilikset on niitä, joita elämässä haluaa saada.

Et vaikka esimerkiksi valmentajatoiminta on lähinnä vapaaehtoista niin on hurjan palkitsevaa nähdä ihmisten oppivan uutta. Myös urheilijan roolissa on ollut tosi opettava kokemus oppia tekemään oikeita urheilijan valintoja. Meenkö aikaisin nukkumaan vaikka tekisi mieli tehdä vielä jotain muuta? Miten syön että oon parhaassa kuosissa kisoissa ja treeneissä? Lähdenkö vielä frendin synttäreille vai jäänkö himaan, koska viikonloppuna on leiri.

Mä uskon, että tosi monet mun parhaista kavereista on tottunut priorisointiini, onhan tää kuitenkin ollut 14 vuoden kasvutarina. Etten oo vaan yhtäkkiä lakannut olemasta heidän elämässä vaan melkein niiden pidempi aikaisten kavereiden kanssa se on ollut koko elämän näin. He tietää, että kun on MM-kausi niin musta ei kuulu mitään, nähdään sitten kesällä, ja kun SM-kausi alkaa, niin palataan jouluna. Siltikin oon aina pyrkinyt olemaan tarvittaessa paikalla, aika harvoin on tullut tilannetta ettei olisi pystynyt joustamaan.

Uusille tuttavuuksille se on kuitenkin tosi vieras ajatus,sillä tosi harvalle mun prioristointi käy järkeen. Varsinkin kun laji on monille lähes tuntematon. Mä sijotan mun elämän asiat tärkeysjärjestykeen jollon ensimmäisenä on treenit, toisena valmennus ja vasta sitten kaikki muut asiat. Se on vaatinut paljon ymmärrystä kavereilta. Toisaalta siinä vaiheessa kun muut alkavat saamaan lapsia, niin tilanne vaatii multa sitä samaa ymmärrystä.

Ina Tiittula, maajoukkue, kilpacheer, ICU 2016

Kuva: Inan Facebook-albumi

Noudatatko ruokavaliota?

Mä en hirveästi käytä maitotuotteita. En myöskään oo syönyt punaista lihaa seitsemään vuoteen, mutta en oo huomannut välillä vähäisemmällä proteiinin saannilla olevan mitään vaikutusta esimerkiksi lihasmassan kasvattamisen kanssa, pidän huoleen että tarvittavat ravintoarvot tulee täyteen.

Kyllä sen huomaa meijän lajissa, että vaikka paino ei sinäänsä ole oleellinen juttu, niin kyllä se voltti on helpompi tehdä pari kiloa kevyempänä. Painon vaihtelu muuttaa painopistettä sen verran, että joutuu tekemään temppujen eteen enemmän töitä. Mutta kerran kun on löytänyt optimitason painossa niin se on vaan ylläpitämistä.

Saa nähdä mitä sitten tapahtuu kun oma ura loppuu MM-kisojen jälkeen ja miten se vaikuttaa kun ei ole enää pakotetta olla volttikunnossa. Tarkotan tällä siis sitä, ettei ole sellaista suorituksellisia vaatimuksia. Esimerkiksi mä tykkään hirveästi pyöräilystä, mutta tällä hetkellä en oo viittinyt tehä sitä, koska se ei vie mua meijän lajissa eteenpäin. Se tavallaan syö enemmän sitä suorituskykyä. Käytän kestävyysurheiluna uintia, joka on enemmän huoltavaharjoite kuin se, että lähtisin esimerkiksi juoksulenkille, josta en saisi mitään mikä kehittäisi mua cheerleaderina.

Mitä urheilijan elämä merkitsee sulle?

Se on kaikki kaikessa. Se on ihan parasta. Tällä hetkellä tuntuu, että mulla on ollut parhaat 14 vuotta tähän asti. Se, että saan kutsua itseäni urheilijaksi on valtavan tärkeä asia ja mua vähän kauhistuttaa, että mitä tapahtuu MM-kisojen jälkeen kun sitä imagoa, johon oon kytkenyt itteni vuodesta 2006, josta asti kun oon ollut HAC Elitessä eli naisten edustusjoukkueessa ei enää ole.

Urheilu on sellasta mitä mä ehdottomasti haluan jatkaan, oli se sitten muun lajin parissa tai sitten musta tulee kuntoliikkuja. Enkä sano, että se olisi yhtään huonompi vaihtoehto. Urheilijana on ollut hienoa se että jokainen ratkaisu perustuu siihen, miten mä voin parhaiten ja miten musta tulee paras.

Tuun kyllä jatkamaan valmentamista, joka on varmasti pidemmänkin ajan juttu. Saan hirveästi iloa ja intoa siitä kun näen miten muut oppii ja se on melkeen yhtä siistiä kuin tehdä itse asioita. Luulen myös, että vaakakuppi on kallistumassa siihen, että se on jopa vielä siistimpää, mutta nyt nämä viimeiset päivät ajattelen että on siistimpää tehdä itse. Mutta kohta voin antaa vielä enemmän fokusta muiden kehittymiselle.

Elämäsi motto?

“More than a dreamer” on lause, josta tykkään ihan hirveästi. Tykkään ajatuksesta, että olisi enemmän kuin unelmoija ja lähtisi tekemään asioita.

“Be so good they can’t ignore you” on toinen ja ehkä hieman kliseinen motto, mikä on meidän joukkueessa ollut lähtökohta ja tavoite. Kun tekee kaiken paremmin kuin parhaat niin pian on itse paras.

Yritän ja pyrin on myös sanat, jotka haluaisin poistaa sanavarastostani. Niissä on aina 50-50 onnistumisen ja mokaamisen mahdollisuudet. On paljon mukavampi sanoa, että mä teen asioita kuin että pyrkisi tekemään. Silloin on aina jo valmiiksi puoliks epäonnistunut.

ina2

Kuva: Inan Facebook-albumi

Kiitos haastattelusta, onnea hopea-mitalista ja tsemppiä uusiin haasteisiin!

xxo,
Janina

Avainsanat: , ,

Elämää kisadieettaajan puolisona I

Kisadieettiläisen arki, oli sitten sinkku tai parisuhteessa, yksin tai avoliitossa asuva, vaikuttaa suuresti hänen läheisiinsä. Kulisseja harvemmin raotetaan ja elämää katsotaan vaaleanpunaisin lasein. Arkea koristetaan sydämin sekä hopeareunuksin. Jokaisen dieetti sujuu hieman erilailla, tässä meidän rehellinen tarinamme – mieheni näkökulmasta.

——————————————————————————————————————————————

Miltä tuntui Janinan päätös kilpailemisesta?

Ensiajatukseni oli “todellakin!” Olin todella ylpeä Jannin kunnianhimoisuudesta haastaa itseään jatkuvasti. Halusin heti kertoa tämän myös kavereilleni. Saalaa siitä haaveilinkin Fitnessmalli-projektin jälkeen, että milloinhan mimmi hyökkää lavalle. Minusta päätös tuntui oikealta, kun lavalle ei tähdätty heti seuraaviin kisoihin. Päätös oli harkittu, joten tiesin että tästä tulee hyvä juttu vaikka jännittikin, miten tästä eteenpäin.

Minkälaisia ajatuksia ja oletuksia sinulla oli kisadieetistä ja siitä, minkälaista projekti tulisi olemaan?

Olen kisadieeteistä jonkun verran lueskellut ja seurannut mm. Nicole Wilkinsiä ja miesten puolella Jay Cutleria ja Ronnie Colemania. Tiesin, että edessä on rankkaa treeniä ja tarkkaa ruokavaliota, mutta ei kuitenkaan kuivaa kanaa ja parsakaalia. Ateriat tulisi tehdä tarkasti ohjeiden mukaan, mutta mielikuvitusta käyttäen ruokia valmistaessa. Tiesin, että rahaa tulee meneemään mm. lisäravinteisiin sekä valmennuksiin huomattavasti enemmän kuin “off kaudella”.

Ajatus pitkästä kisadieetistä pelotti, “tuleeko Janni olemaan tiukalla ruokavaliolla koko tämän ajan kisoihin asti” – oli se sitten keväällä tai syksyllä, on aika pitkä. Huolia heräsi myös, kuinka Jannin kroppa kestäisi ekat kisat, kun kaloreita tullaan vähentämään progressiivisesti. Missä vaiheessa alkaisi se hiilarivajekiukku, mitä kisadieeteistä kovasti mainostetaan. Loppujen lopuksi aika vähillä “hulk smash” hetkillä selvittiin.

20150416_114208

Tervetuloa meidän kotialbumiimme! Heh.

Miltä dieettiaika tuntui?

Dieettiaika ei omalta kohdaltani tuntunut niinkään pitkältä. Päivät sisälsivät paljon valmistelemista oman duunin lisäksi, eikä sitä kerennyt oikein ajattelemaan. Pidin huolta, että Jannin ruoat ja treenijuomat olivat valmiina eikä mitään unohtunut, mutta pitihän munkin muistaa syödä.

Olin kikseissä, koska sain haastetta ruuanlaittoon. Varsinkin valkoisen ja mauttoman kalan kanssa, jota Janni suostuisi syömään. Pääsin toteuttamaan itseäni keittiössä uudella tapaa ja leikkimään mausteilla. Tein esimerkiksi bataattia pariisin peruna –tyylillä. Pyörittelin kaneli-inkivääri maustesekoituksessa, vähän niinkuin oldskool dipattavia tikkareita. Mielikuvitusta sai käyttää kuten lasta uuteen ruokaan totuttaessa. Hehe.

Oli upeeta nähdä kuinka Jannin kroppa alkoi muuttumaan jo lyhyessä ajassa. Kroppa alkoi saamaan muotoa, lihakset erottuivat selkeämmin. Jaloista huomasi ensimmäisiä kehityksen merkkejä, ”hetkinen, onko noi sun jalat!?” Alussa muutos oli huomattavan nopeaa, jos kasvoja ei olisi nähnyt ei välttämättä olisi tunnistanut Jannia. Tissit todellakin uhrautuivat ensimmäisenä – “I volunteer as a tribute!”

Tuntui että Janni oli myös paljon herkemmässä tilassa. Pienet asiat saattoivat paisua turhan suuriksi. Normaalisti kehityksen kanssa on oltu kärsivällisiä, dieetillä kaksikin viikkoa saattoivat tuntua Jannista loputtomilta. “Miksei mitään oo tapahtunut!” Hän oli todella malttamaton. Melkein jokainen aamu alkoi peilistä..

Miten suhteenne kesti projektin?

Jannin päivät alkoivat aikaisin ja päättyivät myöhään. Tasapainottelua työn ja treenien välillä, töistä salille ja salilta, iltapalan kautta, nukkumaan. Illat olivat lepoa varten. Mitä pidemmälle dieetti eteni, sitä enemmän Janni halusi omaa tilaa kunhan ruoat tuotaisiin syliin. Hehe. Vaikka olimmekin illat yhdessä, katsoimme sarjoja ja elokuvia, joiden aikana Janni usein nukahtikin. Yhdessä olo ei ollut aktiivista.

Opimme molemmat todella paljon toisistamme ja itsestämme projektin aikana. Tälläinen projekti kyllä koettelee suhdetta ja vie äärirajoille. Ei niinkään kisadieetin aikana vaan kisojen jälkeen. Arkeen paluu ei olekkaan niin helppoa – paluuta samaan ei ole.

Monet ominaisuuteni vahvistuivat. Huomasin olevani vieläkin kärsivällisempi ja huolehtivaisempi. Opin tunnistamaan Jannin purkautumisista mikä oli yleistä väsymystä ja mikä oli osoitettu henkilökohtaisesti minuun. Suurin osa tunteenpurkauksista ei ollut minusta johtuvaa, vaikka kohdistuivatkin suoraan minuun.

Kisadieetti tappaa halut. Miltä tuntui kun seksiä ei ollutkaan?

On outoa, ettei asiasta juurikaan puhuta tai tuoda esille kisadieetin “varjopuolia”. Olihan se kuivakausi hankala. Kisavalmistumisen tuoma stressi varmasti vei halut, kuten muutkin energiat. “Voiko olla, että kun siitä ei ole suoranaisesti hyötyä dieetin etenemisessä, niin siitä on helppo luopua?” Luin joskus artikkelin, jossa verrattiin naisten kovaa salitreeniä orgasmiin – voiko se todella olla niin?

20150307_143956

Miltä sinusta tuntui kun Janina oli fyysisesti ja henkisesti väsynyt?

Yksi hankalimmista hetkistä oli kun Janni oli käymässä Tampereella treenileirillä. Leirin päätyttyä sunnuntaina Janni soitti itkien ajomatkaltaan. Hän oli näyttänyt kuntoaan tiiminsä toiselle kisavalmentajalle ja palaute oli ollut radikaali. Palaute oli tuntunut kuin isku vasten kasvoja. Itkulle ei kuulunut loppua ja tuntui pahalta ettei pystynyt olemaan läsnä. Oli vain löydettävä joku positiivinen näkökulma asiaan ja verbaalisesti lohduttaa toista. Tästäkin pääsimme yli ja Janni löysikin yhden treenaamisen tärkeimmistä taidoista, kuinka kääntää negatiivinen asia energiaksi salilla.

Muistan myös tapauksen, olisiko ollut jopa viimeinen treeni ennen palauttelu- ja kisaviikkoa. Olin saanut omat treenit salilla valmiiksi ja katsoin, että Janni vielä vispaa HIIT:iä cardio-laitteessa, kyyneleet naamalla. Tuolloin kävi mielessä, että missä menee ihmisen rajat? Onko nyt ylitetty fyysisen ja henkisen raja kun toinen itkee mutta jatkaa silti. Mun tehtävä oli pysyä vahvana ja olla tukena. Jannin lopetettua vain keräiltiin fiiliksiä. Halailtiin ja lohduteltiin, nyt on annettu kaikki.

Jokaisella diettaajalla tulee heikkoja hetkiä. Miten noina hetkinä tuit ja autoit toista?

Yksi noista hetkistä oli kun Janni lähetti kuvaviestin töistä, jossa päivän lounas oli levinnyt työpaikan taukohuoneenlattialle. Ei tarvinnut kertaakaan miettiä miten reagoida, olinhan itse vapaalla, paras vain tehdä uusi ateria ja lähteä samantien viemään sitä keskustaan.

Suurin osa heikoista hetkistä oli henkisen kantin pieniä romahduksia. Kuuntelin ja olin läsnä. Halasin ja olin vain hiljaa. Varmistelin Jannille, ettei hän ole yksin tässä tilanteessa.

20150307_144000

Kärsivätkö yhteiset hetket toisen tarkasta elämänvaiheesta?

Yhteisissä hetkissä läheisyys oli tarpeetonta, joten sitä oli turha yrittää hakea. Piti olla läsnä kun toinen sitä tarvitsi, mutta itse ei saanut sitä vaatia. “En jaksa, oon ihan poikki. Tajuutko että pitää herätä 7h päästä.”

Kisadieetillä yhteiset hetket koostuivat suurimmaksi osaksi salilla treenaamisesta. Muutoin piti ottaa ruoka-ajat tarkemmin huomioon. Leffaan oli helpoin mennä sillä ruoat kulkivat näppärästi mukana ja ajoitus oli mahdollista tehdä omaan aikatauluun sopivaksi.

Miten Janina muuttui dieetin aikana?

Alkuvaiheessa tuli esiin ikävä tapa uppoutua puhelimen kautta someen ja verrata itseään muihin. Tarkemmin sanottuna Instagramin käytöllä oli aivan käsittämätön vaikutus dieetin aikana Jannin ajatuksiin. Ihan kuin se määrittelisi kuka hän oli ja kuinka hyvässä kunnossa oli juuri sillä hetkellä. Arkiasut muodostuivat erilaisista treenitrikoista, useimpina päivinä Janni meni suoraan töistä salille tai salilta töihin.

Tämäkin kuva on yksi niistä, joita ei taida olla koskaan julkaistu. Vaikka hymyä riitti, reidet eivät olleet kiristyneet tarpeeksi

Tämäkin kuva on yksi niistä, joita ei taida olla koskaan julkaistu. Vaikka hymyä riitti, reidet eivät olleet kiristyneet tarpeeksi

Miltä tuntui ”seisoa sivussa” toisen muuttuessa?

Koin, että olemme tiimi, joten suoranaista sivuun jäämisen tunnetta ei tullut. Toki oli hetkiä jolloin olisin kaivannut kiitosta ja arvostusta omasta panoksestani, mutta ne tulivatkin omalla ajallaan kisojen jälkeen. Musta oli todella kiva nähdä kuinka kehitystä tulee, vaikkakin oli hyvin turhauttavaa katsoa sivusta kuinka Jannin mielestä sitä olisi pitänyt aina olla enemmän. Hän ei tuntunut osaavan olla mihinkään tyytyväinen. Samalla heräsi itsellekkin sellainen fiilis, että olenko itse treenannut tarpeeksi tai riittävän kovaa.

——————————————————————————————————————————————

Tarinan toisen osan voit lukea täältä.

xxo,
Janina & Miko

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

ESITTELYSSÄ: KRIS KOUGIA

Amerikkalainen jalkapallo jätti jälkensä minuun vaihto-oppilasvuoteni aikana. Siitä lähtien olen Suomessa valvonut öitä katsoen matseja ja pitänyt Superbowl-iltoja ystävien kanssa. Ei siis ole ihme, että olen enemmän kuin innoissani pelaavan ystäväni puolesta. Hän lähtee huomenna ainoana suomalaisena kohti Yhdysvaltoja pelaamaan mahdollisuuksien matsiin.

Moikka Kris!

Moi.

Sinut kutsuttiin mukaan EAC-peliin Yhdysvaltoihin. Miltä tuntuu?

Tosi siisti juttu! Tää on toinen Euro American Challenge, sen tarkoituksena on antaa toinen todellinen tilaisuus niille pelaajille, jotka on pudonnut yliopiston ja kovien liigojen (mm. NFL) väliseen ”crackiin.” Euroopasta lähtee noin 35 pelaajaa, joten mukaan pääseminen ei ole itsestäänselvyys. Matsissa on mukana esim. CBS Sports ja ESPN Radio, joiden lisäksi paljon muuta mediaa. Pelaajat saavat näkyvyyttä ja julkisuutta, jotka luovat uusia mahdollisuuksia. Muhun on ottanut yhteyttä Tom Cudney, entinen NFL (Yhdysvaltojen liiga) & CFL (Kanadan liiga) pelaaja, jonka kautta muutama scoutti tulee katsomaan mun pelaamista.

1

Kuvat Kris Kougialta.

Miltä tuntuu olla pelin ainoa suomalainen?

Ihan kivalta. Suomesta ei ole kuitenkaan hirveästi saanut tukea. Oma perhe ja ystävät tukevat onneksi. Pelaajat joutuvat maksamaan kaiken itse, lentoliput, hotellit ja maksut. Kyllä tälläisestä voi kerran maksaa, koska peli luo niin paljon mahdollisuuksia ja mitä vaan voi tapahtua. Olen myös saanut muutaman sponsorin, joista olen todella kiitollinen ja innoissani. Zoombang.fi tukee pelaamistani suojavaatteilla, jotka todella tukevat pelaamistani. Enervit pitää huolen jaksamisestani lisäravinteiden kanssa.

Onko treenaamisesi muuttunut kutsun tultua?

On. En oo koskaan ollut joukkueen vahvin, mutta nopea. Ollaan keskitytty nopeuteen, räjähtävyyteen ja liikkuvuuteen. Ne ovat hyvällä tasolla, mutta kehittämällä niitä vielä terävämmiksi ja paremmiksi myös pelini paranee huomattavasti.

Mitä kuuluu perus-räjähtävyystreeneihisi?

Dynaaminen lämmittely, joka kestää noin 20-25 minuuttia. Lämmitellään koko kroppa hyvin, keskittyen takareisiin ja pakaroihin. Sen jälkeen tehdään liikkeitä, jotka harjoittavat paikoiltaan lähtöä mahdollisimman nopeasti ja räjähtävästi. Tehdään mm. vetoja, jotka parantavat askellusnopeutta, pompitaan aitoja, hypitään boxien päälle, hypätään vauhditonta pituutta.

Treenaatko valmentajan kanssa vai yksin?

Treenaan yleisurheiluvalmentaja Anne Suorannan kanssa. Hän on todella pätevä! Viidessä viikkossa hän on saanut musta nopeamman, juoksun paremmaksi ja liikkeet räjähtävämmiksi. Oon aina ollut nopea, mutten koskaan näin nopea. Hänen ansiostaan ja avuilla olen kehittynyt paremmaksi pelaajaksi.

4

Kuinka monta treeniä kertyy viikkoon?

6-7, joihin sisältyy helppoja päiviä sekä ”laatta lentää” päiviä. Neljästä viiteen kovaa treeniä ja niiden päälle muutamia kevyitä paikkoja avaavia, tukevia treenejä. Jokaiselle viikolle on laadittu oma treeniohjelmansa.

Oletko pelannut jenkkifutistä pienestä pitäen vai minkälainen urheilutaustasi on?

En, kokeilin jefua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Oon tosin aina ollut urheilullinen lapsi. Harrastin junnuna yleisurheilua ja äidin keksimänä karateakin – piti osata puolustaa itseään. Karatessa nappasin myös kaksi kisamitalia. Pelasin myös koripalloa, miesten SM-tasolle asti. Parin SM-kauden jälkeen siirryin jefuun noin 21-vuotiaana.

Monesti sanotaan, että lajien harrastaminen pitäisi aloittaa nuorena, jotta siinä voi tulla hyväksi. Oliko siirtyminen sinulle helppoa?

Oli se. Kuten sanoin, oon aina ollut urheilullinen. Koris auttoi liikkuvuuteen ja silmä-käsi koordinaatioon. Myös sivuttaisliikkuminen oli tullut tutuksi. Ei ollut iso transformaatio itselleni, molemmat kuitenkin pallopelejä. Tälläisissä siirroissa urheilutaustan tärkeys kasvaa, 20-vuotiaana ei ole helppoa lähteä nollatasosta liikkeelle.

6

Kuva: Olsi Yökoris

Mitä paikkaa pelaat?

Laitahyökkääjää. Olen kentän uloin pelaaja, pelaan laitapuolustajia vastaan eli peleissä tulee paljon one on one –kohtaamisia. Mä olen se jolle palloa heitetään ja joka sitten sitä kuljettaa. Olen aina pelannut laitahyökkääjänä, se oli myös paikka johon tähtäsin.

Mikä jenkkifutiksessa kiehtoo?

Mua oltiin pyydetty monesti aikaisemmin, jo ensimmäisessä kokeilussa tykästyin lajiin. Se on niin musta itsestäni kiinni kuinka hyvä pelaaja olen omalla pelipaikallani. Joudun todella tekemään duunia sen eteen. Pallon ollessa ilmassa on vain musta kiinni mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on jokapäiväinen haasta, joka koukuttaa.

Mitä ominaisuuksia pelaajalta vaaditaan?

Se riippuu todella paljon pelipaikasta. Linjamiehen pitää olla iso ja vahva, he blokkaa hyökkäyksen sekä puolustuksen pelaajat että linebackereita, jotka tulevat läpi. Pelinrakentajalla pitää olla jäätävän hyvä peliäly. Laitahyökkääjät, wide receiverit ja laitapuolustajat ovat urheilullisia, nopeita ja omaavat pitkän, hyvän pompun. Nykyään tosin kaikki ovat todella urheilullisia, pitää pystyä ottamaan pallo kiinni eikä pelisilmää voi koskaan korostaa liikaa.

Olet pelannut myös Prahassa, miten päädyit sinne?

Aloitin Helsinki Wolverines –joukkueessa, josta lähdin Tanskaan Aarhus Tiger:siin. Valmensin niitä sekä treenasin niiden kanssa. Sieltä olin siirtymässä Norjaan, mutta siirto ei onnistunut takareiden repeämisen takia. Tulin takaisin Suomeen, loman jälkeen treenasin Helsinki 69ersin kanssa. Sieltä siirto Prahaan, joka kaatui heidän paperisotkujen ja sääntömuutosten takia. Palasin takaisin Helsinki 69ersin riveihin ja nyt allekirjoitin sopimuksen Seinäjoen Crocodilesin kanssa. Oli monia joukkueita, myös Saksan liigasta, mutta halusin jäädä Suomeen perheen kanssa. Crocodiles oli hyvä ja oikea ratkaisu. Olen todella innoissani siirrosta!

313340_2595925624067_1448939953_n

Kerroit yhden siirtosi kaatuneen loukkaantumiseen, tuleeko loukkaantumisia paljon?

On tullutkin, mutta ei vakavia. Monet vaivat olemme saaneet fyssarilla hoidettua, kuten kierukan sekä nivusen repeytymiset. Nilkat vääntyilevät mihin suuntaan sattuu, mutta ne saa aina teipattua. Urheilu- sekä kinesioteipit pelastavat monet vammat. Aivotärähdyksen olen saanut ehkä kerran, mutta niitä yritetään kokoajan vähentää erilaisilla sääntömuutoksilla. Niitä on hankala välttää, sillä pelitilanteet tapahtuvat niin nopeasti ettei siinä kerkeä miettimään.

Miten pidät huolta kropastasi? Minkälaista lihashuoltoa teet?

Pidän palautuspäiviä, jolloin teen palauttelevia juttuja kuten dynaamisia lämmittelyjä, venyttelyjä, foam rollerilla rullauksia sekä jääkylvyissä makaamista. Matsien jälkeisenäkin päivänä vedän kevyen treenin, vaikka olisin kuinka hajalla. Näin saan kuona-aineet liikkeelle ja kroppa voi paremmin. Hieronnassa käyn harvoin, vain silloin jos en saa itse paikkoja auki. Mulla on mun hieroja silloin kun häntä tarvitsen.

Miten valmistaudut peleihin?

Pelipäivänä nukun mahdollisimman pitkään. Herään rauhassa ja yritän pitää todella stressivapaan päivän. Alan kuuntelemaan musiikkia jo siinä vaiheessa kun syön aamupalaa kotona ja kuuntelen sitä siihen asti, että laitan kypärän päähän juuri ennen pelin alkua. Alkulämpänkin aikana olen napit korvissa, keskityn omaan juttuuni. Käyn myös aina tekemässä oman avaavan lämmittelyn jengin lämmittelyä. Se on mun rituaali. Sen avulla olen latautuneempi ja valmiimpi tulevaan matsiin.

Eroaako pelipäivän ruoka normaalista arjesta?

Ei oikeastaan. Syön ainoastaan isomman aamupalan, joka sisältää mm. kaurapuuroa, broikkua, leipää, juustoa, vihanneksia, vitamiinit ja mehua. Syön normaalin annoksen 3-4 tuntia ennen matsia, koska tykkään pelata tyhjemmällä vatsalla. On helpompi liikkua ja pieni nälkä luo myös hieman kiukkuisen fiiliksen. Mulla ei ole tarkkaa ruokavaliota, syön mitä vain milloin vain. Yritän syödä mahdollisimman terveellisesti, mutta kyllä mäkin karkkia ja suklaata syön.

Mitä lisäravinteita käytät?

Nopea vaikutteista kreatiinia ennen treeniä, se auttaa jaksamaan vähän pidempään. En tosin käytä joka päivä. Palautumiseen otan BCAA-aminohappoja. Puntin jälkeen syön banaanin kaverina Enervitin palautusjuomaa. Vitamiineistä syön pillerinä vain D-vitamiinia.

20130810-69ers-Crocodiles-1159

Kuva: Samppa Toivonen

Miten tasapainotat elämäsi?

Se on kaikkein vaikein asia, varsinkin kun on 1-vuotias muksu ja tyttöystävä, jotka tarvitsevat aikaa. Hoidan omat treenit sekä valmennukset aikaisin aamusta alta pois, välillä palaan kotiin ennenkuin kukaan muu on edes herännyt. Valmentajan kanssa tehtävät treenit järjestän niin että niistä on mahdollisimman vähän haittaa. Näin kova treenaus vie todella paljon aikaa, mutta luulen että tyttöystävä ymmärtää jotenkin kun hän on vieläkin kanssani.

Oletko joutunut luopumaan jostain urasi tähden?

Kavereista. Sen on joutunut päättämään, sillä kaikkea ei voi saada. Kyllä kaverit on aina ympärillä, välillä kerkee näkemään enemmän välillä vähemmän. Valitsin urheilun yli kavereiden, sillä todelliset kaverit tulee olemaan mun kavereita myös sen jälkeen kun en urheile. Urheilla en kuitenkaan pysty tietyn ikävuoden jälkeen, sillon rupee paikat hajoamaan.

Miten ystäväsi reagoivat kun yhteistä aikaa ei enää ollutkaan yhtä paljon?

On sellaisia frendejä, joiden kanssa oli todella hyviäkin ystäviä, mutta ei ole kerennyt soittelemaan yhtäpaljon. Nykyään ne heittää femmat ja jatkaa matkaa. Onneksi on kuitenkin lähempiä frendejä, jotka pysyy oikeasti. Vaikka ei nähtäis vuoteen niin läpät pysyy samana eikä mikään muutu mihinkään.

Miltä tuntuu kun frendi kääntää selän?

Jokaisesta huonosta asiasta tulee jotain positiivista.

Mikä motivoi jatkamaan?

Menestys. Haluaisin pelaamisesta oikeasti ammatin. Suomessa se ei ole helppoa, kesällä mahdollista mutta ei off-seasonilla. Jos pystyisin tekemään tätä ympäri vuoden niin mahtavaa. Kehittyminenkin motivoi jossain määrin, mutta pelaaminen on mun unelma-ammatti.

Onko sinulla esikuvaa?

Michael Jordan, joka on varmaan jokaisen urheilijan esikuva. Hän teki kaiken täydellisesti, ei mitään huonoa urheilijana. Jenkkifutispelaajista Tommy McDonald ja Vince Papale. Suomessa esikuvana on ollut Torsten Malm. Häntä seurasin kun starttasin pelaamaan, katoin mitä hän teki ja yritin tehdä perässä kunnes sain tarpeeksi lajitietoa ja uskallusta tehdä kaiken omalla tavallani. Nykyään en katso mitä muut tekee vaan teen kaiken omalla tyylilläni. Aloittaessa joutui hakemaan inspiraatiota ja katsomaan muita pelaajia, kehittämään omaa tyyliään.

WP_20131121_19_50_54_Pro

Mikä on suurin unelmasi?

Kaikista suurin unelma olisi päästä edes kokeilemaan NFL tai CFL:ään. Rostereihin valitaan vain 53 pelaajaa, verrattuna Jenkeissäkin vuosittain valmistuviin 20 000 – 30 000 pelaajaan. Edes training campille kokeilemaan pääseminen olisi unelmien toteutus, siellä jos pysyisi yli viikon mukana olisin tyytyväinen. En kuitenkaan mieti liikoja, menee vaan ja antaa parhaansa. Tekee mitä rakastaa eli pelaa.

Antaisitko yhden vinkin aloittelevalle pelaajalle?

Älä lopeta kesken vaikka joku asia tuntuisi vaikealta. Se on yleisin mitä jengi tekee. Älä lopeta, jos sulla on vähänkin potentiaalia. Kyllä mäkin oon ollut hermostunut. Joissain treeneissä pudotan kaikki pallot, seuraavissa treeneissä saatan ottaa kaikki pallot yhdellä kädellä kiinni – vain koska tuntuu paremmalta. En mäkään ole täydellinen vaikka oon pelannut kuinka kauan. Joskus on paskoja päiviä. Älä lopeta!

Kiitos ajastasi ja tsemppiä kovaan peliin!

Kiitos.

Avainsanat: , , , , , ,
%d bloggers like this: