Aihearkisto: polvileikkaus

Aika parantaa haavat

Kymmenen vuotta sitten istuin pelokkain tuntein lääkäriaseman mustalla nahkasohvalla. Edessäni oli varmasti sen pituisen elämäni pelottavin hetki. Miten päädyin sinne?

Oli kesä 2005, olin monien muiden nuorien tapaan rippikoululeirillä. Viikon kestävä leiri oli hauska ja aktiivinen – pelailimme erilaisia pelejä hiekkakentältä pokeripöytään. Opettelimme tarvittavia tekstejä (mm. apostolinen uskontunnustus) ulkoa ja nauroimme. Kunnes, yhtenä päivänä kesken kuka pelkää mustekalaa leikin törmäsin isoseeni ja kaaduin. Peli oli kesken, joten en jäänyt miettimään – singahdin ylös ja spurttasin juoksuun. *poks* *poks*

Kirpaisi ikävästi. Eikä vain kirpaissut vaan viilsi ja sattui. Juoksuni loppui. Muistan säikähtäneeni tilannetta kunnolla. Hypin yhdellä jalalla kentän vierellä olevalle betoniporsaalle. En muista loppupäivistä hirveästi; ystäväni paineli jalkapohjieni trigger-pisteitä mutta muuten taisin kävellä. Leiri loppui ja palasin kotiin. Rikkinäisenä.

WP_20121221_002

Jalkatreeneissä on tehty kovaa duunia, kokoeron tasaamisessa kuin voimantuotossakin. (Kuva marraskuusta 2013, vuosi korjausleikkauksesta)

Loppukesä meni normaalisti, kävelin itsekseni enkä valitellut hirveästi. Syksyn saapuessa polveen särki edelleen, joten suuntasimme lääkärille. Isäni ystävä on ortopedi, joten ei tarvinnut kauaa miettiä kenen tykö menisimme. Jokerien ja maajoukkueen lääkäri – nyt hän hoitaisi minutkin kuntoon. Lähdin ensimmäiseltä käynniltä lähetteet kourassa, magneettikuvaukset odottivat. Tulosten tultua tuomio oli tiukka; eturistiside poikki, kierukka irti ja takaristiside revähtänyt. Käytännössä se tarkoitti, että polveni oli täysin hajalla.

Takaisin odotushuoneen kylmälle nahkasohvalle. Polvileikkaus jännitti ja pelotti, mitä jos en heräisikään enää? Mitä jos havahtuisinkin kesken leikkauksen, tuntisin kaiken mutten pystyisi kertomaan siitä? Mitä jos en enää koskaan kävelisi? Loppupeleissä kaikki sujui hyvin. Kepit olivat kanssani ainakin puolitoista kuukautta, kuljin kouluun ja takaisin taksilla, kaikki vaikutti hyvältä.

14-vuotiaana polvileikkauksesta toipujana en ymmärtänyt harjoittelun tärkeyttä, äitini sanoin en tainnut kauheammin tehdä ohjeiden mukaisesti. Kuntouttamista ei siis voi sanoa tapahtuneen. Vuonna 2012 kävin ortopedini luona ja uusi tuomio iskettiin vasten kasvojani, eturisiside on solmussa – kaksi vaihtoehtoa, joko leikataan tai tehdään lista asioista, joita en koskaan enää tulisi tekemään. Aktiivisena, nuorena rämäpäänä en kuullut kuin leikkauskutsun. En halunnut rajoittaa tulevaisuudestani mitään.

2012, annoin kaikkeni kuntoutukselle. Harjoittelin heti luvan saatuani kolmekin kertaa päivässä, ensin kuminauhalla polven liikkumista ja kestämistä, sitten askel askeleelta rankempia liikkeitä. Kuusi viikkoa sohvanpohjalla toi minut tähän – blogin aloittamiseen sekä vahvempaan minuun.

thumb_IMG_2208_1024

10 vuoden anniversary! Juhlisin kunnon jalkarääkillä, jos takareiteni ei olisi rikki. Urheileva ihminen ei taida olla koskaan täysin kunnossa.

Pitäkää huolta itsestänne!

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Epäreilu elämä.

Tiedättekö mitä. Kyllä elämä osaa olla välillä epäreilu.

Tällä hetkellä minun pitäisi keskittyä koulujuttuihin, ruotsin opiskeluun ja yli 20 sivun raporttiin. Ajatukset haahuilevat kuitenkin aamuisessa ortopedin tapaamisessa. Leikattu polveni on nyt muutaman viikon aikana tuottanut ongelmia niin itselleni kuin kihlatulleni, joka joutuu (halusi tai ei) kuuntelemaan valitustani.

Polvi on kuntoutunut todella hyvin. Jalat alkavat olemaan saman kokoisia ja saman vahvuisia, hermotus alkaa olemaan kunnossa. Tunnen jopa kun polveani kosketaan, ennen se tuntui vain pumpulilta. Jotta kuntoutus ei olisi liian helppoa, lumpion alapuolelta on alkanut pistämään ikävästi. Kävellessä pistää, mutta juostessa ei.

Tänään vihdoin pääsin tapaamaan ortopediani, purkamaan sydämeni hänelle ja pelolla kuulemaan tuomiota. Kahden viikon tulehduskipulääkkeet, jos vaiva ei poistu saattaa leikkaussali kutsua nimeäni. Mikään ei polvessa ole rikki, mutta ensimmäisen leikkauksen tehneen lääkärin korjausmetodit ovat hieman kyseenalaisia. Hän oli asentanut kierukkani molempiin päihin kiristysnauhat, ilman syytä (ainakin siltä näyttää). Nyt tuo kierukka on luultavammin liian kieränä, joka on tuon vaivan syypää. Pieni homma, mutta henkinen kantti itsestäni on valmis katoamaan peiton alle loppu viikoksi.

Tässä on nyt muutaman ihmisen kanssa asiasta puhuttu. Ei tunnu reilulta. Ei sitten millään tasolla. Miksi minä? Miksi nyt? Mitä hittoa! Tiedän, elämäni ei lopu tähän ja huomenna olen varmasti paremmalla päällä. Näistä kuopista pääsee aina ylös, ihan aina. Miksi sitten kirjoitan tätä? Jotta näette todellisuuden. Ei täällä tanssita ruusuilla, mutta jaksetaan silti jatkaa ja yrittää hymyillä.

Kummasti jaksoi hymyilyttää vielä leikkauksen jälkeisenä yönä. 

Koska polvi ei ole rikki, jatkan treenaamista. Vahvistan, venytän, huollan, rääkkään. Jatkan polven kanssa taistelua viimeiseen pisaraan. Jänniä aikoja seuraavat kaksi viikkoa. Toivottavasti lääkkeet, hieronta, treenaus ja mukaan kuvioihin tullut aerobinen auttavat. Pitäkää peukut korkealla pystyssä ettei pahin ajatus tule toteen.

Nauttikaa onnellisista päivistänne. Arvostakaa pieniä asioita. Olkaa kiitollisia terveydestänne. Elämänne onnellisuus on omissa käsissänne. Itselläni on henkisesti että fyysisesti kova jalkatreeni takana. Minä yritän pitää ajatukseni rakkaassa kihlatussani, maailman parhaissa ystävissäni sekä perheessäni. He ovat tällä hetkellä se voimavara, joka pitää minut järjissäni.

xxo,
Janina

Kuvat googlesta.

Maailman paras joululahja: oma terveys

Heippa mussukat!

Täällä kirjottaa tänään maailman parhaimman joululahjan saanut mimmi.

Aamuaerobinen muuttui muutamaksi lisätunniksi unta ja aamupala nautittiin rauhassa. Stressitön, meikitön ja rauhaisa vapaapäivä starttasi siis hyvin vaikkakin hieman jännittyneenä. Tänään olisi viimeinen fysioterapia-käynti (jos kaikki menee jatkossakin hyvin). Luvassa olisi yhden jalan POMPPUJA sekä suunnanvaihtoja.

Edellisestä käynnistä asti, eli kuukauden päivät, olen viikoittain jopa pelännyt tätä päivää. Polven kanssa pomppiminen ei tosiaankaan tuntunut ajankohtaiselta. Tämä on yksi niistä hetkistä, jossa pitää vain osata luottaa ammattilaiseen. Vaikka oma pää ja mieli pelaavat pelejään, on vain pompattava. Ja näin tein!

Ensimmäisenä makasin pöydälle tutkittavaksi; leikattu polvi koukistuu terveen polvenlailla, suoristuu jopa hiukan paremmin kuin terve jalka. Mahtavia uutisia! Ortopedinkin kirjoittama lausunto viime käynniltä oli positiivinen ”kaikki aikataulussa ja mallillaan.” JEE!

Polven kunnon tutkimisen jälkeen siirryimme salin puolelle tekemään harjoitteita. Ensimmäisenä oli painon puolelta toiselle siirto -harjoitus bosu-pallon tapaisen pallon päällä. Käännettiin siis tuo pallo ympäri eli seisoin muovipuolen päällä. Siinä sitten pallon heiluessa siirsin painoa vasemmalta oikealle ja takaisin, hyvin sujui.

Seuraavana liikkeenä oli tuon samaisen puolipallon päälle hyppy YHDELLÄ jalalla. Fyssarin näyttäessä mallia tuskan hiki nousi korviin ja kädet silmien peitoksi – APUA! Pallo vajaan metrin päässä itsestäni pomppasin varovasti, ei se tuntunutkaan kamalalta ja polvi kestää. Pomppasin uudestaan, tää on kivaa! Eteenpäin hyppääminen – check. Entäs sivulle? Haparoiden, mutta kuitenkin tehden, onnistuin tässäkin. Paljon on kuitenkin vielä harjoiteltavaa, jotta liikkeet olisivat sujuvia.

Pallosta siirryttiin lattialle, johon oli teipattu viiva. Tarkoitus hyppiä sen viertä leikatulla jalalla. Sen sujuessa päästiin uudelle levelille, eli viivan molemmille puolille pomppimiseen. Kääk apua ei, hui. Kotiin pitää kuvitella viiva ja alettava harjoittamaan motoriikkaa ja koordinaatiota. Harjoiteltavaa riittää.

Päällimmäisenä kuitenkin hyvä olo. Fyssarin mukaan jonkun pitäisi melkeinpä kaatua päälleni, jotta polvi menisi rikki. Eiköhän se ole aika mahdotonta ellei lumi ja sen alla oleva jää tee temppuja vieressä käveleville.
Fyssarin tuoma ja suoma hyvä fiilis sekä hymy senkuin suurenivat. ”Pystyt treenaamaan kuin terve henkilö, ainoa poikkeus on polven ojennuksessa, jota et saa tehdä muutakuin viimeistä 10-15 astetta ojennuksesta eli pientä etureiden pumppausta.” JEEJEEJEE!

Oma terveys ja polven taivaallisen hyvä kuntoutus ovat tärkein ja mahtavin joululahja mitä voin saada. Vaikka itseäni saan kiittää harjoittelusta, olenkin tehnyt kaikkeni kuntoutumisen eteen, en osannut unelmoida tällaisista uutisista 17 viikkoa polvileikkauksesta.

Maastavedot, syväkyykyt, isot painot.. I’m back in the game ! :)

Olen onnellinen. Erittäin kiitollinen. Mitenkäs muuten asian voi vielä kertoa? Synttärit ensi viikolla, saa nähdä tuleeko jotain ihania yllätyksiä vielä. Tämä kyllä riittäisi itselleni kovin.

JEEE!

Toivottavasti teidän viikkonne on alkanut yhtä hyvissä merkeissä! Oletteko muuten saaneet jo joululahjat hankittua? Itselläni se on edessä niinkin aikaisin kuin ensi viikolla! Ei tosin stressaa, tiedän mitä ostan ja mistä ostan.

xxo,
Janina

%d bloggers like this: