Aika parantaa haavat

Kymmenen vuotta sitten istuin pelokkain tuntein lääkäriaseman mustalla nahkasohvalla. Edessäni oli varmasti sen pituisen elämäni pelottavin hetki. Miten päädyin sinne?

Oli kesä 2005, olin monien muiden nuorien tapaan rippikoululeirillä. Viikon kestävä leiri oli hauska ja aktiivinen – pelailimme erilaisia pelejä hiekkakentältä pokeripöytään. Opettelimme tarvittavia tekstejä (mm. apostolinen uskontunnustus) ulkoa ja nauroimme. Kunnes, yhtenä päivänä kesken kuka pelkää mustekalaa leikin törmäsin isoseeni ja kaaduin. Peli oli kesken, joten en jäänyt miettimään – singahdin ylös ja spurttasin juoksuun. *poks* *poks*

Kirpaisi ikävästi. Eikä vain kirpaissut vaan viilsi ja sattui. Juoksuni loppui. Muistan säikähtäneeni tilannetta kunnolla. Hypin yhdellä jalalla kentän vierellä olevalle betoniporsaalle. En muista loppupäivistä hirveästi; ystäväni paineli jalkapohjieni trigger-pisteitä mutta muuten taisin kävellä. Leiri loppui ja palasin kotiin. Rikkinäisenä.

WP_20121221_002

Jalkatreeneissä on tehty kovaa duunia, kokoeron tasaamisessa kuin voimantuotossakin. (Kuva marraskuusta 2013, vuosi korjausleikkauksesta)

Loppukesä meni normaalisti, kävelin itsekseni enkä valitellut hirveästi. Syksyn saapuessa polveen särki edelleen, joten suuntasimme lääkärille. Isäni ystävä on ortopedi, joten ei tarvinnut kauaa miettiä kenen tykö menisimme. Jokerien ja maajoukkueen lääkäri – nyt hän hoitaisi minutkin kuntoon. Lähdin ensimmäiseltä käynniltä lähetteet kourassa, magneettikuvaukset odottivat. Tulosten tultua tuomio oli tiukka; eturistiside poikki, kierukka irti ja takaristiside revähtänyt. Käytännössä se tarkoitti, että polveni oli täysin hajalla.

Takaisin odotushuoneen kylmälle nahkasohvalle. Polvileikkaus jännitti ja pelotti, mitä jos en heräisikään enää? Mitä jos havahtuisinkin kesken leikkauksen, tuntisin kaiken mutten pystyisi kertomaan siitä? Mitä jos en enää koskaan kävelisi? Loppupeleissä kaikki sujui hyvin. Kepit olivat kanssani ainakin puolitoista kuukautta, kuljin kouluun ja takaisin taksilla, kaikki vaikutti hyvältä.

14-vuotiaana polvileikkauksesta toipujana en ymmärtänyt harjoittelun tärkeyttä, äitini sanoin en tainnut kauheammin tehdä ohjeiden mukaisesti. Kuntouttamista ei siis voi sanoa tapahtuneen. Vuonna 2012 kävin ortopedini luona ja uusi tuomio iskettiin vasten kasvojani, eturisiside on solmussa – kaksi vaihtoehtoa, joko leikataan tai tehdään lista asioista, joita en koskaan enää tulisi tekemään. Aktiivisena, nuorena rämäpäänä en kuullut kuin leikkauskutsun. En halunnut rajoittaa tulevaisuudestani mitään.

2012, annoin kaikkeni kuntoutukselle. Harjoittelin heti luvan saatuani kolmekin kertaa päivässä, ensin kuminauhalla polven liikkumista ja kestämistä, sitten askel askeleelta rankempia liikkeitä. Kuusi viikkoa sohvanpohjalla toi minut tähän – blogin aloittamiseen sekä vahvempaan minuun.

thumb_IMG_2208_1024

10 vuoden anniversary! Juhlisin kunnon jalkarääkillä, jos takareiteni ei olisi rikki. Urheileva ihminen ei taida olla koskaan täysin kunnossa.

Pitäkää huolta itsestänne!

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: