Avainsana-arkisto: body fitness

Ruokasota

Elänkö syödäkseni vai syönkö elääkseni?

Kisadieetin jälkeen elin syödäkseni – aika ei todellakaan kultaa muistoja tässä asiassa. Viime viikolla kerroin teille loppuvuodestani, jonka päätin pitää herkuttomana – löytääkseni ruokailuihini hieman enemmän järkeä ja saadakseni takaisin aktiivisen, sporttisen olotilan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mitä kisojen jälkeen oikein tapahtui? Odottelimme lavan takana tietoa eliminaatiokierroksen tuloksista. Saadessani tiedon jatkosta putoamisesta nappasin empimättä vesipullon. Janoon oli ehtinyt tottua, mutta silti se oli ensimmäisenä mielessä. Vesipullo tyhjenikin heittämällä. Nyt pitäisi syödä, nyt on se hetki! ajattelin ja kaivoin Questbarin laukustani – tän on pakko olla hyvää! Ei, ei vain ollutkaan. Olin myös pakannut pienen suklaapatukan mukaan, nappasin palasen – ehh, inhottavaa. Hetkeen ei tuntunut mikään maistuvan, join vain vettä. Koitin syödä äidiltä toivomaani lohta ja perunamuussia, ei sekään oikein uponnut. Suklaapatukka katosi kuitenkin suihini jutellessani paikalle saapuneiden läheisteni kanssa. Lähtiessämme Kulttuuritalolta syömisen himo alkoi hiipimään ajatuksiini. Kotiin päästessämme napsin sieltä täältä, söin jopa kakun koristeita! Hah.

Muutama päivä kisojen jälkeen oli holtitonta, ensimmäisinä päivänä söin koska voin. Croisantteja ja Nutellaa, juustokakkua, raakasuklaata, taisi olla irtokarkkeja ja jäätelöä. Ei tarvitse kauaa ihmetellä mistä olen pelastusrenkaani saanut. Sain onneksi kiinni ateriarytmistä, mutta silti herkkuja lipsahti aterioiden perään. Seuraavat muutamat viikot pystyin pitämään arkipäivät suhteellisen puhtaina. Sen jälkeen elämäni tuntui olevan yhtä Hunger Gamessiä. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matkasimme mieheni kanssa hermolomalle Amsterdamiin, josta paluun oli tarkoitus toimia itselleni arjen starttaajana. Treenit kulkivat, mutta aamulenkit unohtuivat. Aerobiseni tippui kertaheitolla nollaan. Ruokavalio näytti jääkaapin ovessa vakuuttavalta, todellisuus oli toista. Valkoviini on yksi heikkouksistani, lasillinenhan ei tapa. Ei edes pullollinen? Jäätelö ei lihota, se vahvistaa luustoa.. ja minähän en ole lihonut vaan luuni ovat vahvistuneet! Vitsi. Syöminen oli vaan niin siistiä ja maha pohjaton. Ei tarvinnut edes olla nälkä, koska aina voi vähän ottaa. Tuntui, että olin unohtanut oppimastani kaiken. Tiedostin, mutta en tehnyt.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Tapauksessani niin totta. Nainen, joka oppii elämässään kaiken kantapään kautta. Sellainen olen ollut aina ja ennustan olevani loppuelämänikin. Olen sättinyt itseäni tekosista paljon, miksi heitit kaiken tekemäsi kovan duunin hukkaan! Luuletteko että se on auttanut? Ei. En voi edes sanoa katuvani valintojani, sillä yhtäkään valkoviinilasillista tai yöllistä suklaanpalaa en vaihtaisi.

Tunnen palautuneeni henkisesti kisoista vasta nyt. Olen valmis aloittamaan uuden luvun elämässäni. Se tulee olemaan täynnä puhdasta ruokaa. Yritän keskittyä syömään sesonkien mukaisesti – maukkaita, tuoreampia ja halvempia raaka-aineita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärsivällisyyttä jokaiselle syksyn kisaajalle. Jäitä hattuun, pysykää vahvoina!

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Armotonta

Arvostelu laji, tiedät mihin leikkiin ryhdyt, pitää kestää.

Miksi pitäisi? Olen monen muun mukana seurannut kuumentunutta keskustelua viime viikonlopun kilpailijoiden kunnosta, tasosta, lookista. Olisko vai eikö olisi pitänyt nousta lavalle? Jokaisella, tutulla ja tuntemattomalla, on mielipide. Ja sehän on oikea! Sitä ei pystytä perustelemaan kunnolla, todetaan vain että ”näin mä sen näen”.

En halua puuttua kenenkään sananvapauteen. Tai mielipiteen ääneen sanomiseen. Jokainenhan meistä on oikeutettu siihen. On minullakin omat mielipiteeni asioista, mutta yritän myös antaa tilaa muiden ymmärtämiselle ja heidän ajatuksistaan oppimiselle.

KH7A2464-Edit

Sain juuri sairasvuoteella päätökseen Eva Wahlströmin tarinan, Rajoilla. Suosittelen sitä jokaiselle, urheili tai ei. Kirja avaa hyvin maailmaa, jossa kilpaurheilija elää. Maailma, vaikka onkin sama kaikille, näyttää heille täysin erilaiselta. Varsinkin kilpakauden maailma. Ne ovat kuukausia, jolloin urheilija muuttuu alati itsekkäämmäksi. Koska niin on tarve. Jotta voisit onnistua ja pärjätä, tulee elämän palikoiden tanssia kilpailijan pillin mukaan. Jokainen teko on optimoitu, laskelmoitu tulevaa kilpailua varten.

Jokainen kilpailija on ansainnut paikkansa lavalla. Jokainen heistä on tehnyt ällistyttävän määrän töitä sen hetken kunnon eteen. Kukaan meistä ei voi tietää minkälainen tarina kilpailijalla on. Emme voi tietää onko viimeistelyissä sattunut jotain, onko tullut takapakkia? Tilanteesta huolimatta kilpailija on päättänyt nousta lavalle, kävi miten kävi.

Minä olin yksi niistä kilpailjoista, joka ei pärjännyt. Syystäkin. Kisojen jälkeisten viikkojen aikana tunnemyrksy repi sisuksiani, milloin olin ylpeä, milloin syytin ketäkin minun lavalle päästämisestä. Hävetti. Vitutti. Kiukutti. Kunto ei ollut siellä missä sen piti olla, se mihin olimme asettaneet tähtäimen. Pettymys. Niin itsellenikin kuin valmentajalleni. Läheisilleni. Pyytelin kaikilta anteeksi eliminaatiosta tippumista.

Minun on kuitenkin hankalaa löytää vain yksi mielipide, jonka takana seistä. Pitäiskö sellaista edes olla? Miksi elämän pitäisi olla niin mustavalkoista? Toki ihmettelen monien muiden tapaan, puolitiehen jääneitä kuntoja tai puuttuvia lihaksia, mutta ymmärrän jokaista lavalle noussutta. Sain omasta kisakunnostani paljon mielipiteitä, mutta kuinka moni heistä tiesi tarinani? Kuinka moni heistä tiesi, että viikko ennen kisoja selvät vatsat ja lohkotut reidet peittyivät kahdeksan (8) nestekilon alle yhdessä yössä?

KH7A2455-Edit

Häviö pitää ottaa häviönä, ei sitä tarvitse alkaa selittelemään. Kilpailijan tunnemyrsky on aidosti riittävä märkä rätti vasten kasvoja. Kuitenkin jos olisin jättänyt nousematta tuolle lavalle, en olisi ikinä saanut tuntea kuuluvani sinne. En olisi saanut vahvistusta siihen, että olen oikean lajin parissa. Olisin saattanut heittää hanskat tiskiin loppuelämäksi, tai katua päätöstä loppuelämäni. Niin varmasti moni muukin kilpailija.

Arvostelulaji, se on armoton. Mutta tarviiko kaikkien kommenttien olla?

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , ,

Kateudesta onnelliseksi

Siitä on nyt reilu puoli vuotta kun kirjoitin postauksen, jota en jostain syystä koskaan julkaissut. Olin tuolloin juuri ollut säkenöivien naisten kirjan julkistamistilaisuudessa. Olin onnellinen. Onnellinen toisten puolesta, toisten onnistumista. 

Olin oppinut yhden tärkeimmistä opeista. Nuorempana oli enemmän hetkiä, jolloin onnellisuutta varjosti kateus. Kateus siitä, etten minä ollut saanut samanlaista tilaisuutta. ”Miksi toi, miksen minä” on yksi vaarallisimmista ajatuksista tässä maailmassa. Kun sille altistuu, se myös tarttuu.

————-

”Julkistustilaisuus oli täynnä hymyä ja naurua. Ja niin olin minäkin kun sieltä salille päin lähdin. Onnelliseksi minut teki niin ystävieni saavutus, kuin yleisestikin oma olotilani noina hetkinä. Olen tehnyt paljon ajatustyötä suhtautumisieni kanssa. Varsinkin nyt kun kisaprojekti on kuumimmillaan ja Instagramista popsahtelee toinen toistaan upeampia kevään kisaajia. Olen tietoisesti jättänyt blogien lukemisen kiireiden sekä oman henkisen hyvinvointini takia. Tiedän kuinka helposti itseluottamukseni on säröillä, joten olen keskittynyt sen vahvistamiseen jättämällä tahallisen stressinaiheutuksen vähemmälle.

Tulen kilpailemaan niin tuttujen kuin ystävienikin kanssa, mikä on itselleni melko uutta. Miten sellaiseen suhtaudutaan? Miten olla onnellinen toisen puolesta, jos se tarkoittaa sinun häviötä tai ei niin hyvää sijoitusta? Aika näyttää, mutta huomaan pienin askelin olevan sinut ajatuksen kanssa. Olen vuosien varrella tehnyt virheitä – käyttäytynyt väärin – muiden onnistuessa, enkä ole aikomassa niitä toistaa. Kateus ja selän takana piruilu pilaavat ihmissuhteita sekä omaa fiilistä.”

————-

IMG_9608

Kilpailut tulivat ja menivät. Tippuessani eliminaatiosta, jäin lavan taakse tukemaan ystävääni. Puuteroimaan, harjaamaan ja tsemppaamaan. Koska niin ystävät tekevät. En voi väittää ettenkö olisi halunnut olla itsekin kävelemässä uudestaan lavalle, mutta toisen onnistumisista innostuminen helpotti omaa harmitustani.

Se tunne, jota ruokit vahvistuu. Olen ruokkinut positiivisuutta ja olen hetki hetkeltä tulossa enemmän immuuniksi negatiivisuudelle. Tekemistä vielä kuitenkin on, mutta onneksi on aikaakin.

xxo,
Janina

Avainsanat: , , , , , , ,
%d bloggers like this: