Muistatteko sen sadun, joka monena lauantai-aamuna on tullut katsottua. Sen, jossa erilaisesta, muiden mielestä rumasta pikkuisesta kuoriutuu vuosien saatossa joutsen? Sellaiseksi olen monesti itseäni kuvaillut. En joutseneksi vaan ankanpoikaseksi.
Olen kärsinyt koulukiusauksesta niin ala- ja yläasteella, että vielä lukiossakin. Muistan kuin eilisen, hetken lukion ensimmäiseltä luokalta. Olimme Töölönlahdella viettämässä ensimmäistä ”ykköstapaamista” ja luokkalaiseni pojan vastaantullessa hän tokaisi päin kasvojani: ”hirviö!” Väitin ystävilleni etten antanut sen häiritä, mutta kyllä tuollainen iskee syvälle.
Olin erilainen kuin muut. Naama näpyillä, epävarma omasta kropastani. Olenkin muistellut ystävilleni nuoruuteni pukeutumista. Kuinka käytin ennen lukiota aivan liian suuria vaatteita saati kenkiä. Oma kengän kokoni on 38-39 ja ala-asteen lopulla käytin isäni 42 kokoa?! Mitä ihmettä olen tuolloin ajatellut?
Vanhasta minusta ei koko kuvia hirveästi löydy. Mikä ei tosin ole ihme. Tässä 2007, ensimmäinen kuva Yhdysvalloista – tyylini tuolloin.
Treenivuosieni aikana olen oppinut tuntemaan omaa vartaloani. En voi vieläkään sanoa tuntevani sitä täysin, opin uutta koko ajan. Oma tyylini on myös muuttunut vuosien aikana, mikä onkin aivan normaalia. Vaatebudjettini ei ole kuitenkaan kasvanut samaa tahtia muutokseni kanssa, joten vaatekaapistani löytyy edelleen se tyyli, jossa ”viihdyin” muutama vuosi takaperin: t-paitoja ja huppareita – ainoastaan. Tuntuukin, että haluaisin pukeutua vain 10% kaapin sisällöstä, mikä saa aikaan vaatekierteen: näytän aina samalta.
Ilman meikkiä ja totuus vartalosta. Otettu muutama viikko sitten.
Toinen asia, joka on muuttunut tyylini lisäksi on meikkaukseni. Kun vaihtovuoteni jälkeen aloin meikkaamaan, käytin meikkivoidetta sekä peitepuikkoa. Molempia laitoin paksun kerroksen, sillä en halunnut kenenkään näkevän aknearpiani/uusia näppyjä. Mikon tullessa kuvioihin hän monesti kyseenalaisti meikkaustani; se otti paljon aikaa sekä rahaa. Pienin muutoksin vähensin kerroksia, tuntui alastomalta.
Nykyään käytän peilin edessä noin 10 minuuttia päivittäin. En havittele enää täydellistä ihoa samalla tavalla kuin pari vuotta sitten. Meikkibudjettini on pieni, eikä lähemmäs 100€ parissa kuukaudessa. Kyselitte meikkaukseni perään akneongelma-postauksessani (KLIK!!). Käytän meikkivoidetta ja puuteria – en valokyniä, en peitepuikkoja, harvoin edes aurinkopuuteria. Ripsariakin olen vasta vähän päälle vuoden käyttänyt, ennen se oli vain juhlia varten.
2005.
Tässä näkyy hyvin tuo meikkikerrokseni. En edes talvilomaa mökillä viettäessä voinut jättää meikkaamatta.
Ihoni kunto on mennyt eteenpäin, välillä enemmän välillä vähemmän. Isoin muutos on kuitenkin omassa käyttäytymisessäni sillä en raavi enkä puristele naamaani enää kuin todella harvoin. Iho on pehmeämpi ja siloisempi vaikkakin paikoitellen punoittaa edelleen. Välillä tulee hetkiä kun katsoessani peiliin näkymä on karu. Tuntuu ettei mikään tule koskaan ihoani parantamaan, mutta antibioottikuuria on vielä jäljellä. Tulevaisuus näyttää valoisammalta, ihan jo saapuvan kesänkin takia! Matkallamme USA:ssa yritän pitää meikkauksen mahdollisimman vähäisenä, jotta iho saa nauttia hellivistä auringonsäteistä.
Tänään, juuri äsken. Iho näyttää paremmalta kuin itsekään haluan uskoa.
Ei minusta ole vieläkään joutsenta kuoriutunut, mutta ehkä tulevaisuudessa on mahdollisuudet siihen. Epävarmasta itsevarmaksi on vielä tekemistä, mutta kuten moni ennen minua on todennut matka on päämäärää tärkeämpi.
